Bla-blaa, bla-blaa

Toisaalta tuntuu, että tietoa ei anneta, jossei sitä itse älyä kysyä. - Onko bussilippuja Astrakhaniin? - Ei. - Öööh, oliskohan myöhemmin, oliskohan joku toinen bussi, tai millä muulla sinne pääsisi…? 

Mitään turhia kohteliaisuusfraaseja ei käytetä tyyliin; Maistuiko ruoka? Viihdyittekö hotellissa? Mitäpä niihin on kukaan koskaan vastannut? Bussissa istutaan pääsääntöisesti hiljaa eikä valiteta, että on 30 astetta ja ikkunoita ei saa auki. Hyvä. Tai ”normalna”. Se on Venäjällä sama kuin hyvä ja sitä voidaan kysyäkin; onko kaikki normaalisti?

Toisaalta tuntuu, että venäläiset puhuvat toisilleen koko ajan kaikenlaista pientä. Tyypillinen kysymys missä tahansa jonottaessa on, että onko tämä jonon pää. Jotenkin luulis, että sen näkee ilmankin, mutta sen tarkistaa jokainen. Epätyypillisempää taisi olla Moskovan asemalla tiedustelu mistä kioskista mies oli piirakkansa ostanut, onko hyvää, paljonko maksoi. Herraa tuntui huvittavan, että babushka kävi vielä jälkeenpäin raportoimassa, että hänen piirakkansa ei kyllä vastaa miehen mutustamaa.

Pitää kysyä.

Jonon viimeinen voi pitää paikkaa isolle joukolle muita. Ja olemme mekin kysyneet junan lähtöaikaa valotaulun vieressä - osoittautui, että taulussa oli väärä tieto. Ja kelloa, kun piti tietää onko Samara +1 Moskovan ajasta vai ei - osoittautui, että tolpan kello oli pysähtynyt ja Lonely Planet väärässä.

Ja pitää seurustella.

Junamatkalla Volgogradista Samaraan ”platskarnissa” olimme me ja 11-vuotiaiden luokkaretki. Jotenkin tilanne eteni niin, että meidät oli puolen yön maissa piiritetty englannin kielen suullisilla harjoituksilla - yläpedit, alapedit, viereiset loossit täynnä. ”Mistä te olette? Mitä teette työksenne? Mitä vapaa-ajalla? Mitä harrastatte? Mikä on suosikkipuhelin, lempikukka ja mitkä kissojesi nimet? Oletteko lukeneet venäläistä kirjallisuutta? Tuletteko meille Englesiin kylään?” Hyvää englantia puhuivat ja kertoivatkin olevansa hyvin ”prestige” koulusta, suurin osa tyttöjä.

Koululaiset jäivät jo Saratovissa pois.

Matkalla Elistasta Volgogradiin toinen pitkätukka marssi taukopaikalla bussistaan suoraan Stevenin luokse: ”Oletteko muusikko? Suomesta? Parasta metallia. Children of Bodom! Tulkaa meidän keikalle Elistaan!” Kiitos, mutta ei päästy, eri suunta.

Vladikavkazissa moskovalaispariskunta juoksi ovelle, kun näki meidän astuvan ravintolaan. ”Tulkaa meidän pöytään!” Oltiinhan jo tuttuja, kun olivat edellisenä päivänä tulleet tiedustelemaan olemmeko Pietarista (pitkä tukka). Siinä se ilta meni; tulkaa meille Moskovaan kylään (talon vieressä kaupungin pisin rakennus), mennään huomenna vuorille, kyllä te voitte sinne meidän kanssa tulla (kivalta näytti kuvissa Terekissä kylpeminen), voidaan mennä Abhasiaankin tyttäreni luo kylään, soitetaan vain, että ollaan tulossa.

Svetlana ja Ilja

Tarjoilija kävi moneen otteeseen sanomassa, että nyt on viimeinen hetki tilata ruokaa ennen kuin paikka menee kiinni, nyt viimeiset juomat, nyt tuodaan lasku. Kun lasku maksettiin, tiedusteli Ilja voisivatko vielä saada yhden tequilan ja Strohin ”for the road”. Toki onnistui.

Niin venäläiset baarissa käyttäytyvät. Istuvat pöytään, kyselevät tarjoilijalta onko sitä, tätä, tota, tuopas, viepäs - tai lähtevät seuraavaan paikkaan, jossei miellytäkään. Devuska! Itse koen vaikeaksi nousta, kun on jo ikään kuin vaivattu henkilökuntaa - mutta mitä sitä omaa iltaansa pilaamaan.

Ja luonnollisesti ärsyttää, kun tarjoilija tulee heti pöydän viereen kyselemään mitä tilaan, vaikken ole ehtinyt tihrustaa menua vielä yhtään. Steven alkoi kerran selittää, että joku keitto, jossa ei ole lihaa, tarvittaisiin. Tuskin olivat liha-allergiasta ennen kuulleet, mutta nyt tehtiin vege-borsh erikoistilauksena.

Pitää neuvotella.

Stereotypioita, stereotypioita. Michael kertoi, että ensimmäinen junamatka Venäjällä sujui niin, että vierustoveri otti votkapullon esiin ja alkoi tarinoida. Ja naiset näyttävät mieluummin näteiltä kuin puhuvat: Hauskaa on ollut, kun on kerrottu, että Stevenin kanssa tavattiin niin, että minä menin puhumaan hänelle.