Kathmandu raukka on kuopassa eli laaksossa. Ilma on aika sakea. Muuten kuitenkin lungia. Koiria joka puolella. Myivät pikkuisia puukoiria myös matkamuistoiksi. Apinoita ei oikeastaan tän jälkeen niin paljoa. Hyvä, että kuvasin ne heti.
Ja Nepal raukka. Maanjäristyksen jälkeen on tällaista. Onneksi on kavereita. USA, Japani, Itävalta, milloin mikäkin maa on ilmoittanut tukevansa jonkun käsittämättömän vanhan temppelin restaurointia.
Otin bussin ikkunasta, mutta käytiin me tuolla steppailemassakin.
Seuraavaksi mentiin hindulaisiin hautajaisiin. Opas osti liput, että päästiin katsomaan, kun vainajia kannetaan roviolle. Se hoidetaan aika samantien kuoleman jälkeen, ja naisetkin saavat nykyään tulla. Sitten on suruaikaa pari viikkoa. Silloin ei mässäillä eikä riehuta.
Nää ottaa rahaa kuvaamisesta, ni otinkin näin ovelasti.
Intiahan tästä maasta tulee tietenkin ekana mieleen. Mutta paljon rauhallisempaa. Paljon, paljon. Ja en tiedä johtuiko vain siitä, mihin meitä vietiin, että tuntui, että uskonto on vieläkin enemmän läsnä. Vaikka aloitettiin buddhalaisella stupalla, niin hinduja on ylivoimainen enemmistö. Ja siinä yhtenä erikoisuutena lapsijumalat, nuoret tytöt. Siihen hommaan haetaan, ja jos läpäisee testit (ei esim. itke peloteltaessa, on täydellinen iho jne.), niin sitten voi päästä temppeliin paapottavaksi - ja aikalailla erakoksi. Ei saa kävellä, kun verta ei saa missään nimessä vuotaa. No, sitten kun vuotaa, niin loppuu jumalahommat ja ei muuta kuin takaisin normielämään.
No, on pojillekin jotakin. Täällä oli nuori pappi. Olikohan tällä pikkupojalla kuukauden pesti.
Vähän sitten temppelien väliin kansanparannusta. Tässä on pata, joka kumisee niin komiasti, että lähtee vedet ja veret kiertämään, ja vaivat parantuvat. Ihan jännä, kun siinä tosiaan oli vettä ja tolla kapulalla pyöritettiin ympärillä, niin sehän alkoi kuulkaa porisemaan. Näitä ilmeisesti myydään Tiibetissä heidän omina, mutta oikeasti monet niistä Tiibetin jutuista on kylläkin alunperin keksitty Nepalissa.
Ah, tossa olikin jo Patanissa pyöritty. Sitten Himalajaa katsomaan. Katso! Tuolla!
Joo, eli ei ihan tehnyt vaikutusta. Hyvin se piiloutuu.
Keskityin näihin pienempiin nähtävyyksiin, kun ne oli paremmin näkyvissä.
Tehtiin pieni haikkaus pitkin vuoristoteitä. Naisia vuohipaimenina. Palkintona parin tunnin jälkeen temppeli! Hienojahan ne on, ei siinä mitään.
Sitten vielä shoppailemaan Bakhtapurin kaduille. Itse asiassa aika kiva paikka. Se on noin 14 km Kathmandusta. Entinen pääkaupunki. En tiiä millä repputuristit sinne reissaa. Taksilla varmaan. Rikshoja ei juuri näy. Meillä on oma bussi.
Esim. tällaista thangkataidetta oli myynnissä. Näissä on esitetty Buddhan elämä tai ihmisen elämä tai jotain sellaista kuvakertomuksena. Olis voinut ostaakin, kun ne on puuvillalle tehty. Mutta enhän mä nyt jaksa alkaa neuvottelemaan. Pari huivia saatiin ostettua, ja kaulakoruja. Ne naiset kulkee siinä vierellä ja lisää koruja pikkuhiljaa: kaksi korua 1000 rupialla, no entäs, jos nämä kolme. Neljä? Se on 10 dollaria.
No niin, ja eteenpäin. Ei kovin kovaa, mutta kauan. Chitwanin kansallispuistoon noita Nepalin teitä. Käsittämättömässä kunnossa. Nää on ihan ne pääreitit, joita pitkin Intian rekatkin kulkee. Ihan sellaista kapeaa kaistaa.
Palveluhan kyllä oli hyvä. Opas kertoo kaikenmaailman tietoja ja tarinoita. Laittaa Nepalia liippaavia National Geographicin ja ties minkä lehden juttuja kiertämään. Kun pysähdytään, niin ostaa paikalllisia naksuja ja pähkinöitä. Paikallisopas sitten keikkuu niiden kanssa pitkin käytävää. Ja. Rommi. Tai viski, mutta sitä en kokeillut. Kummasti piristää, kun on 8 tuntia oltu bussissa.
Ennen illallista oli tanssiesitys.
Ja seuraavana päivänä norsut. Reppanat. Periaatteessa oon vastaan. Mutta ihaniahan ne on. Ja niillä pääsee ihan parin metrin päähän sarvikuonoja. Sarvikuonot vaan ihmettelee, että taas toi tulee tuijottelemaan. Peuroja myös nähtiin ja lintuja. Ja just joo. Bengalin tiikerin tassunjälki ihan siinä norsuretken lähtöpaikan vieressä.
Kaks ukkoa ne kouluttaa hoitajiksi per norsu. Tai yhden norsun sietämään kahta ukkoa. Ehkä niin päin. Joku kysyi, että kuinka monta tuntia päivässä hoitaja on norsun kanssa. Ööh. 24 tuntia. Kuulemma niissä on koko ajan kaikenlaista hommaa. Syövätkin niin kauheesti, että pitää tehdä erityisiä maissi-heinäpalleroita, että saavat vähän nopeammin ravintomäärät täyteen ja ehtivät sitten kuskailla meitä pitkin metsiä. Mäkin annoin niitä palleroita norsuille, mutta kun testattiin, että entäs, jos tarjolla on myös banaani, niin kakkoseksi jäin.
Majapaikalle palatessa käveltiin kyläteitä ja jotkut osti tollasia 'pesusieniä' paikallisen talon pihalta.
Sitten oli krokotiiliretki. Osa ilmeisesti niistäkin joen pientareilla yhtä aitoja kuin tuo tuossa veneen nokassa. Jollainhan se on varmistettava, että niitä pirulaisia nähdään. Osa saattoi kyllä olla oikeitakin.
Ja päälle vielä jeeppiretki. Siinä nähtiin kaimaaneja yllin kyllin. Niitä kasvatetaan ja eri-ikäiset ovat omissa aitauksissaan. Osalla oli yläpurentaa ja osalla alapurentaa. Kapea nokka menee ilmeisen herkästi poikki?
Luonnonrikkauksia löytyy jos jonkinlaisia. Ja satojakin saa yhdestä pellosta kolme vuodessa: riisi, sinappi ja maissi. Niillä mennään, koska muuten on köyhää. Esim. opettajan palkka on noin 300 euroa. Ja työttömyys oli korkea! Lunttasin nyt netistä, että siis jopa yli 40 prosenttia.
Ja matka jatkuu. Länteen, länteen. Pokharaan.
Selkeästi turistimpi mesta. Länsimaisia kiipeilijöitä, mutta paljon myös intialaisia turisteja. Tehtiin pieni venematka temppelille. Heti tunnistin intialaiset. Voidaanko ottaa kuva yhdessä? Mistä olet kotoisin? Vilkuttivat ahkerasti veneistä.
Kiipeilyn ymmärtää. Siellähän niitä vuoria nyt sitten on. Annapurna. Miten ne nyt menee? Annapurna 1, Annapurna 2... Kalanpyrstö jne.
Vuoristokävelyn opas ja paikallisopas, joka oli meidän kanssa koko reissun, Niraj. Miten voikin ihminen olla niin kohtelias ja kiva? Kaikenlaista se oli opiskellut: fysiikasta, kulttuurijuttuihin ja arkeologiaan ja sosiologiaan. Ei päässyt USAan opiskelemaan, niin keksi sitten tämän turistihomman. Täydellinen englanti. Mikä selittyy..
Ihanaa oli kulkea tätä tietä kylien läpi. Tai yksittäisten talojen ehkä enemmänkin. En kehdannut koko ajan kuvata ihmisiä. Mutta käärmettä ei varmaan haittaa! Mähän en saanut kännykkää räplättyä riittävän nopeasti, mutta onneksi 74-vuotias rouva, jonka kanssa tuossa kohdin matkaa tein, ehti oikein näppärästi.
Kohokohdat jatkuvat. Ei menty tänne eliittikouluun.
Mutta tänne julkiseen kouluun mentiin. Ihania! Ihan lastentarhasta isompiin lapsiin. Luokkakoko ehkä viis tai seittemän. Pienimmät siellä tanssi ja toisti open perässä: Dance, dance, I can dance! Run, run, I can run.... Mommy, mommy, watch me! Daddy, daddy, watch me!
Isompien kanssa keskusteltiin: What's your name? How old are you? Ne oli jotain 11 tai 13. Mutta kaikki siis englanniksi.
Kerättiin lahjoitussumma, ja sitten heipat.
Vielä viimeiset kilometrit ja mitäs sitten?
Let's go through each and every temple, sanoi paikallisopas. Juu. Jossei ole tässä vaiheessa oppinut, että Nandi-härkä on Shivan temppelin edustalla, ni sitten ei oo jaksanut kuunnella näitä yhtään.
Ja mitä, mitä? Meitä odotti huoneessa shampanja! Tätä tasoa on matkaoppaan huomaavaisuus ja palvelu. Kun kerran oltiin äidin ja tyttären pyöreitä juhlimassa, niin täytyyhän niitä sitten juhlia. Oikeesti. Fazerin siniset oli raahattu mukaan myös.
Ja kun kortista löytyi kirjoitusvirhe, niin onhan se jollakin korvattava. Voisko tätä hotellin henkilökuntaa tulla nyt esim. neljä kappaletta laulamaan ja kakkujen ja kukkien kanssa.
Vähän käytiin kiertelemässä Pokharan kauppoja. Uuden rinkan olisin voinutkin hankkia, mutta ei jaksanut. Ostin teetä ja saippuaa. Nepalilainen käsintehty paperi on myös suosittua.
Ja pikkuhiljaa kotimatkalle.
Pikkuhiljaa. Koska hidasta on. Ja pysähtyy, kun Kathmandun rajalle päästään. Alkumatkasta kerran hypättiin bussista, että kävellään nää loput pari kilsaa, kun ei tästä mitään tuu. Nyt istuttiin sitkeesti. Rommin voimalla. Ehkä joku ropo kannattais laittaa teidenkin rakennukseen. Muuten se on annettava kiinalaisten hoitaa homma. Siinähän ei kauaa nokka tuhisis.
Mutta lopulta. Viimeisen illan juhlaillallinen. Ihana ravintola. Varmasti kallein, ja nyrpein tarjoilu, niin kuin asiaan kuuluu. Mutta kaikenlaista showta. Meidän kädet pestiin, istuttiin lattialla, uhrattiin ruokaa pikkuiselle lehdenmuotoiselle lautaselle jumalille. Ja ruokahan on toki ollut koko ajan hyvää. En oo niin kuvannut, kun nepalilaiset ravintolat on ihmisille kohtalaisen tuttuja. Noita momoja en tiennyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti