Millaista oli?

Ensihetkistä lähtien olen yrittänyt kovasti kerätä todistusaineistoa venäläisten naisten erikoisista puolista. Korot ja hameet 15 cm, istuvat aina baarissa miehensä kainalossa, juovat olutta pillillä ja polttavat vain ohuita tupakoita. On näitä muutama näkynyt. Lähinnä Pietarissa.

Ovatko miehet machoja?

”Näin kerran, kun nuoripari oli illallisella ja nainen maksoi.”

”Kauhea katsoa, kun naiset kulkevat liian vähissä vaatteissa. Ihan kuin he kilpailisivat keskenään. Eivätkö he ajattele tulevaisuuttaan ja terveyttään?”

”En minä halua tyttöystävää vaan vaimon.”

Naisia rannalla

Onko pelottavaa?

Etukäteen ajattelin, että pahinta on, jos tulee vatsatauti ja pitää istua tuntikausia bussissa tai kyykkiä jossain reikä lattiassa -vessassa. Toinen mahdollisuus olisi, että tyhmemmiltä varastetaan kamat ja hinnoissa yritetään huijata. Ei. Joku oli jättänyt Nokiansa junan vessaan latautumaan. Moskovassa antoivat 1000 ruplaa käteen, kun hostellin nettivaraus oli mennyt pieleen ja joutuivat ohjaamaan meidät kalliimpaan paikkaan.

Yhden ainoan kerran on syke ollut vähän tavallista kovempi. Rostovin rokkibaarissa jonkinlaiset turvallisuuspalvelun miehet tai armeijafanaatikot innostuivat ihailemaan asetta. Riitti se Rammsteinin kuuntelu.

Melkein pelottavinta on yltiösosiaalisuus. Venäläiset eivät kohteliaasti teeskentele tutkivansa kännykkäänsä vaan alkavat jutella. Miksi?? Epäilyttää tuleeko lopussa joku myyntipuhe, haluaako lainata rahaa tai käännyttää uskontoon.

Mitä tiedetään ja ajatellaan Suomesta?

Ville Haapsalo, lätkän MM-kisat, joulupukki. Suomalaista rahkapiirakkaa ja kalakeittoa on ruokalistoilla nähty, brändeistä eniten Valio ja Tikkurila.

Tietysti: ”Suomalaisethan myös juovat votkaa.”, ”Aikanaan Leningradissa matkustaessa suomalaiset olivat aina kännissä koko viikonlopun.”

Ja armenialaisen taksikuskin kysymys, että olikos se Olof Palme suomalainen. Täh? Siitä on kakskyt vuotta.

Hämmästyttävintä on ollut tajuta venäläisten ”kansainvälisyys”. Ei paljon Suomen kouluissa päntätä Venäjän tasavaltoja, mutta federaatiohan se virallinen nimi on… Ja ihmiset liikkuvat laajalti, esim. Uzbekistanin korealainen Moskovaan. Hyvin harva alkaa puhua meille englantia. Miksi olettaisivat, että sitä osaamme?

Käytännön asioista voi sanoa, että rekisteröintijuttu on pakko ottaa tosissaan. Elistan lisäksi Jekaterinburgin hotelli oli tyytymätön papereihin; ”edellisestä rekisteröinnistä on liian pitkä aika”. Ruinaamisen jälkeen saatiin jäädä yhdeksi yöksi, seuraavan aamun puhelinrumban jälkeen koko ajaksi. Omskissa piti vaihtaa neljänneksi yöksi toiseen paikkaan, kun ensimmäisellä ei ollut rekisteröintioikeuksia.

Matkakamoista noin puolet on varmaankin turhia. Samat, saippualla pestyt, vaatteet on kuitenkin joka päivä päällä. Hyväksi on osoittautunut hammaslanka, jolla sai kursittua repun repeytymät. Ja läppäri on ihan ehdoton. Ilmainen wifi löytyy joka paikasta helposti; näkee junat, hotellit ja kartat. Lentoliputkin saatiin ostettua hotellin aulassa suoraan Aeroflotin sivuilta. Metrin päässä Aviakassan hinta oli kovempi.

Niin, hei hei Venäjä. Ei vähään aikaan näitä kahviloita, arkkitehtuuria, puistoja ja kioskeja. Vähään aikaan ei varmaan kukaan puhuttele meitä ”lapsiksi” tai ”nuoriksi ihmisiksi”. Lauantaina siirrymme Siperiasta Armeniaan. Aeroflot: Omsk-Moskova-Jerevan.

Kasvot kohti itää

Kuka on ikinä kuullut Ufasta ja Bashkortostanista? Yli miljoona ihmistä Ufassakin asuu. Hengailee terasseilla ja kuuntelee bändejä. Jimi Hendrix elää täälläkin maailman kolkassa.

Alue on rikas - öljyä. Kaupungin keskustassa on kauttaaltaan ilmainen Ufanet, koska ”Rakastamme kaupunkiamme.” Kaikki on kirjoitettu kahdella kielellä, venäjäksi ja bashkiriksi. Näyttää Venäjältä, mutta on sukua turkille. Valtauskonto on kai islam, mutta se ei missään näkynyt. Moskeijakin oli pienin mahdollinen.

Tykkäsin tavasta, jolla kansallismuseossa esiteltiin historiaa. Kaloista kaikki lähtee. Ensimmäisessä kerroksessa oli akvaarioita. Sitten täytetty villisika ja pöllö. Ihmisen ja hevosen yhteiselolle oli oma osionsa. Neuvostohistoria käsiteltiin räikein värein. Ja yhtä suurella painoarvolla Bashkortostanin alueen maantieteellinen jakautuminen kaikista näkökulmista. Eri sukujen sukupuita oli yksi salillinen.

Miksi pitäisi pelkkää ”hänen tarinaa” kertoa? Dinosaurukset olivat alueella ensin.

Babushka oli jo kolmatta yötä junassa, kun me liityimme torstai-iltana seuraan. Nokka kohti Euroopan ja Aasian rajaa, Jekaterinburgiin. Jotakin se babushka aamupäivällä tuhisi, kun ei voi edes keskustella näiden kanssa. Ukrainan poika ei ollut milläänsäkään - tunsi koko vaunullisen.

Jekaterinburg oli jotenkin kaikkein ”reloin” kaupunki meidän reitillä. Polkupyöriä ja kaikenlaisia hiihtäjiä. Jopa lesbopari nähtiin. Netinkin mukaan Jekaterinburg on Pietarin lisäksi Venäjän toinen rock-keskus. Kesäkuussa olisi festarit. Lavalla mm. Mummy troll.

90-luvulla Jekaterinburg oli mafia-keskus. Moni kuoli nuorena. Hautuumaalla oli kaikissa haudoissa joko valokuva tai piirros edesmenneestä. Vieressä pöytä ja penkki. Jollain porukalla oli shashlikit tulilla. Nyt karuin juttu, joka meidän silmiin osui, tapahtui liikennevaloissa. Moottoripyöräilijä pysäytti pyöränsä, käveli eteen kiilanneen auton luo ja veti kuskia tai autoa lättyyn. Yksi neljästä auton kundista nousi ulos, mutta meni aika nopeasti takaisin sisälle.

Nikolai II:n synttäreitä vietettiin kirkolla. Ja lätkän MM-kultaa juhlittiin tööttäilemällä autojen torvia ja liehuttamalla Venäjän lippuja. Oli ilo nähdä, että voitolla oli väliä.

Vahingossa ostettiin liput paremman luokan ”firmennij” junaan. Antikliimaksi saapua Siperiaan junalla, jossa kaikki oli vähän fiinimpää. Lakanat eivät nukanneet koko kroppaa. Kemiallisessa vessassa oli koko ajan paperia. Kovin oli tyhjää.

Länsi-Siperiaa Omsk kuitenkin on. Trendikkäimmät nuoret polttelevat vesipiippua ja siemailevat lattejaan Traveller’s Coffeessa. Irtishin rantakahvilassa keski-ikäiset tanssivat paikallisen iskelmän tahtiin. Alikulkukäytävän nurkalla naiset myyvät paria kielokimppuaan. Yhtenä päivänä +30, toisena sama tuulta ja noin +7. Joutui laittamaan takin päälle.

Neljä yötä Omskissa ja jo tietävät joka paikassa mitä me tilaamme; ”…ja iso cappuccino?”, ”Laitetaanko khachapuri tilaukseen?”

 

Fun staffii!

Hieno nainen juo kaljaa pillillä (Pietari)

“Torti machine” pitää aina olla (Moskova)

Oma hana ja mittari (Rostov)

Tilaa mitä haluat (Kislovodsk)

Maiden-juliste ja muita arvoesineitä (Vladikavkaz)

Venäläistä poikapoppia (Elista)

Kirjakiska (Volgograd)

Aukioloaika viimeiseen asiakkaaseen asti (Samara)

Aina voi haluta ostaa kukkia (Ufa)

Hotellihuoneen rikkomishinnasto (Ekaterinburg)

Irkkupubi + italialainen + uzbekistanilainen (Omsk)

Bla-blaa, bla-blaa

Toisaalta tuntuu, että tietoa ei anneta, jossei sitä itse älyä kysyä. - Onko bussilippuja Astrakhaniin? - Ei. - Öööh, oliskohan myöhemmin, oliskohan joku toinen bussi, tai millä muulla sinne pääsisi…? 

Mitään turhia kohteliaisuusfraaseja ei käytetä tyyliin; Maistuiko ruoka? Viihdyittekö hotellissa? Mitäpä niihin on kukaan koskaan vastannut? Bussissa istutaan pääsääntöisesti hiljaa eikä valiteta, että on 30 astetta ja ikkunoita ei saa auki. Hyvä. Tai ”normalna”. Se on Venäjällä sama kuin hyvä ja sitä voidaan kysyäkin; onko kaikki normaalisti?

Toisaalta tuntuu, että venäläiset puhuvat toisilleen koko ajan kaikenlaista pientä. Tyypillinen kysymys missä tahansa jonottaessa on, että onko tämä jonon pää. Jotenkin luulis, että sen näkee ilmankin, mutta sen tarkistaa jokainen. Epätyypillisempää taisi olla Moskovan asemalla tiedustelu mistä kioskista mies oli piirakkansa ostanut, onko hyvää, paljonko maksoi. Herraa tuntui huvittavan, että babushka kävi vielä jälkeenpäin raportoimassa, että hänen piirakkansa ei kyllä vastaa miehen mutustamaa.

Pitää kysyä.

Jonon viimeinen voi pitää paikkaa isolle joukolle muita. Ja olemme mekin kysyneet junan lähtöaikaa valotaulun vieressä - osoittautui, että taulussa oli väärä tieto. Ja kelloa, kun piti tietää onko Samara +1 Moskovan ajasta vai ei - osoittautui, että tolpan kello oli pysähtynyt ja Lonely Planet väärässä.

Ja pitää seurustella.

Junamatkalla Volgogradista Samaraan ”platskarnissa” olimme me ja 11-vuotiaiden luokkaretki. Jotenkin tilanne eteni niin, että meidät oli puolen yön maissa piiritetty englannin kielen suullisilla harjoituksilla - yläpedit, alapedit, viereiset loossit täynnä. ”Mistä te olette? Mitä teette työksenne? Mitä vapaa-ajalla? Mitä harrastatte? Mikä on suosikkipuhelin, lempikukka ja mitkä kissojesi nimet? Oletteko lukeneet venäläistä kirjallisuutta? Tuletteko meille Englesiin kylään?” Hyvää englantia puhuivat ja kertoivatkin olevansa hyvin ”prestige” koulusta, suurin osa tyttöjä.

Koululaiset jäivät jo Saratovissa pois.

Matkalla Elistasta Volgogradiin toinen pitkätukka marssi taukopaikalla bussistaan suoraan Stevenin luokse: ”Oletteko muusikko? Suomesta? Parasta metallia. Children of Bodom! Tulkaa meidän keikalle Elistaan!” Kiitos, mutta ei päästy, eri suunta.

Vladikavkazissa moskovalaispariskunta juoksi ovelle, kun näki meidän astuvan ravintolaan. ”Tulkaa meidän pöytään!” Oltiinhan jo tuttuja, kun olivat edellisenä päivänä tulleet tiedustelemaan olemmeko Pietarista (pitkä tukka). Siinä se ilta meni; tulkaa meille Moskovaan kylään (talon vieressä kaupungin pisin rakennus), mennään huomenna vuorille, kyllä te voitte sinne meidän kanssa tulla (kivalta näytti kuvissa Terekissä kylpeminen), voidaan mennä Abhasiaankin tyttäreni luo kylään, soitetaan vain, että ollaan tulossa.

Svetlana ja Ilja

Tarjoilija kävi moneen otteeseen sanomassa, että nyt on viimeinen hetki tilata ruokaa ennen kuin paikka menee kiinni, nyt viimeiset juomat, nyt tuodaan lasku. Kun lasku maksettiin, tiedusteli Ilja voisivatko vielä saada yhden tequilan ja Strohin ”for the road”. Toki onnistui.

Niin venäläiset baarissa käyttäytyvät. Istuvat pöytään, kyselevät tarjoilijalta onko sitä, tätä, tota, tuopas, viepäs - tai lähtevät seuraavaan paikkaan, jossei miellytäkään. Devuska! Itse koen vaikeaksi nousta, kun on jo ikään kuin vaivattu henkilökuntaa - mutta mitä sitä omaa iltaansa pilaamaan.

Ja luonnollisesti ärsyttää, kun tarjoilija tulee heti pöydän viereen kyselemään mitä tilaan, vaikken ole ehtinyt tihrustaa menua vielä yhtään. Steven alkoi kerran selittää, että joku keitto, jossa ei ole lihaa, tarvittaisiin. Tuskin olivat liha-allergiasta ennen kuulleet, mutta nyt tehtiin vege-borsh erikoistilauksena.

Pitää neuvotella.

Stereotypioita, stereotypioita. Michael kertoi, että ensimmäinen junamatka Venäjällä sujui niin, että vierustoveri otti votkapullon esiin ja alkoi tarinoida. Ja naiset näyttävät mieluummin näteiltä kuin puhuvat: Hauskaa on ollut, kun on kerrottu, että Stevenin kanssa tavattiin niin, että minä menin puhumaan hänelle.

Ensimmäiseen staniin

Lähdimme Vladikavkazista aamukahdeksalta. Taksi, taksi, taksi ja Mineralnyi Vodista bussi Elistaan. Joka kylässä pysähdyttiin ja keskinopeus oli noin 50 km/h. Dagestanin pojat olivat matkalla Sotchista kotiin, samoilla taukopaikoilla heidänkin bussinsa pysähtyi.

Kello 23 saavuimme Elistaan. ”Emme voi ottaa teitä hotelliin, koska toisesta maahantulokortista puuttuu poistumispäivämäärä”. Ihan kiva. Ei auttanut, vaikka monesta muusta hotellista oli rekisteröinti. Ei vaikka päivämäärä kirjoitettiin lippulappuun siinä paikan päällä. ”Tulee isot sakot hotellille.” Ulos ja viereiseen hotelliin, joka kelpuutti juuri täydennetyn maahantulokortin.

Elista on Kalmykian pääkaupunki, pienois-Mongolia. 100 000 asukasta, buddhalainen. Valkonaamoina olimme selvästi vähemmistössä. Dalai Lama on kaupungissa vieraillut ja shakin MM-kisat siellä on pelattu. Muuten meno on varmaankin ollut suhteellisen rauhallista. Voiton päivää (9.5.) ei juuri juhlittu ja ilmeisesti osa kalmykialaisista taistelikin aikanaan natsien puolella.

Astrakhanin bussi oli täynnä, joten jatkoimme Elistasta suoraan Volgogradiin. Viisi tuntia marshurtkassa, sikakuuma ja ikkunasta pelkkää tyhjyyttä - näytti kuulemma Mongolialta. Hevosia ei näkynyt, mutta yksi kameli.

Volgograd teki heti vaikutuksen. Menee ehkä listalla ykköseksi - Pietarin kanssa suht tasoissa. Upea kaupunki! Mahtipontista neuvostoarkkitehtuuria kauttaaltaan, leveät kadut ja joella kuin suomalainen järvimaisema. Kahviloita oli paljon ja niistä sai ihan kaikkea. Ehkä ensimmäistä kertaa näin lepakoita. Ja ihan varmasti ensimmäistä kertaa näin lämpömittarissa +51 astetta.

Varjossa oli tosin vain +35, kun kavuttiin Rodina-mat -muistomerkille. Miljoona neuvostosotilasta pääsi tässä kaupungissa toisessa maailmansodassa hengestään, mutta voitto tuli.

Volgogradista Samaraan. 18 tunnissa muuttui ympäristö. Voi sanoa, että Samara oli selvästi omanlaisensa. Käsittämättömiä rappeutuneita, hylättyjä taloja, vieressä moderneja rakennuksia, sitten kirkko ja ihan mitä vaan. Volgan rannalla oltiin rennosti picnicillä. Kahviloita oli vaikea löytää. Ja hotelleja. Outoutta lisäsi sen myötä sekin, että olimme poikkeuksellisesti hienossa neljän tähden hotellissa. Ukkoskuuroa ei ehditty ihailla kattoikkunoistamme.

 

Samarasta saavuimme tänä aamuna Ufaan. Nyt ollaan Moskovan ajasta +2 tuntia. Neljä viikkoa ja kymmenes kaupunki: Pietari-Moskova-Rostov-Kislovodsk-Pyatigorsk-Vladikavkaz-Elista-Volgograd-Samara-Ufa. Ensimmäinen ja ehkä viimeinen ”stan” - Bashkortostan.