Junailua

Kun kerran kaikkien mielestä oli järkyttävää ja ennenkuulumatonta viettää Delhissä paria päivää enempää, päätin herätä maanantaina aikaisin ja suunnata kohti rautatieasemaa. Ykköskerroksessa turistien palvelut. Täytä lappu, (mm. ruokatoive Veg/Non-veg) ja asetu tuolille jonoon. Tavallisen näköistä porukkaa. Korealaisia, japanilaisia, jotain brittejä, jenkkejä, australialaisia. Pari mustaa miestä ja hippi lapsineen. Tunnin jonotuksella sain lipun Mathuraan. Helppoa! Kaupunkia ei löytynyt opaskirjasta ollenkaan, mutta olin oppinut byroossa, että sellainenkin pyhä kaupunki on olemassa. Jännää! Koematka, vain pari tuntia junassa.

Junaa odotellessa ehdin vihdoin sinne Connaught placelle. Aurinko paistoi, rinkka painoi. Opin sanomaan rikshoille hyvin äkäisesti, että kävelen oikein mielelläni. Hienoa ja siistiä. Mihin sitä muuta kuin Mäkkäriin. Siellä uskaltaa juoda tuoremehua. Ja se on kuitenkin Delhin Mäkki: Seinällä kyltti ”No beef, pork or their products”. Yhden liikemiehen kanssa naureskeltiin hitaalle systeemille. Rikas pöpipää jätti ostoksensa ja iPhonensa mun pöytään ja esitteli sitten kännystä kuvia itsestään. Keskuspuisto oli kaunis, mutta muuten oli ärsyttävää. Muistaakseni kolme turistihaukkaa tuli selittämään mihin mun pitää mennä ja mitä tehdä. ”There’s nothing to see in Mathura.”

Ilmoitin, että kyseessä on mun loma ja lähdin juna-asemalle.

 

Juna kaksi tuntia myöhässä. Täällä selityksenä lumen sijaan sumu. 

No, omille kotikonnuille basaariin. Jenkit söivät ranskalaisia ja banaanipannukakkuja aamiaiseksi, korealaiset kuuntelivat kännykästä musaa. Yksi jäbä hyökkäsi kadulla. Oltiin kuulemma nähty. Masalateetä. Kertoi turistibyroosysteemit ja opiskelevansa englantia. Ilme kyllä synkkeni, kun selvisi, että mulla on se junalippu ja poistuisin markkinoilta ihan näillä minuuteilla.

Takaisin asemalle. 

Juna viisi tuntia myöhässä.  

Hemmetti. Pitäisikö jättää menemättä? Lippu maksoi 140 Rs (=2 e) ja hotellin saisi basaarista helposti 500:lla. Opin, että viiden tunnin myöhästymisestä saisi jonottamalla rahat takaisin ja voisi ostaa uuden lipun. Toisen junan unreserved-paikoille kyllä pääsisi, mutta siellä saattaisi olla muutama muukin. Bisneslogiikka tämäkin. 

Internet-kahvilaan ihmettelemään. Meen mä. Varasin hotellin. Saapuminen olisi niin myöhään, ettei ole aikaa ihmetellä. Ruokaa turistikuppilassa, terassilla kuin Suomen kesässä. 

Takaisin juna-asemalle. Juokse jo, sanoi porttivahti. Löysin vaunun ja paikkanikin. Odotin tunnin ja juna lähti liikkeelle. Tyhjää. Moni oli vaihtanut junaa myöhästymisen takia. Ja onni: ihana pariskunta vastapäätä. Ensimmäinen nainen! Liikunnanopettaja. Vähän kuin mun yläasteelta. ”Lila” opetti nyt mulle kaksi tuntia hindiä ja muita käytännön asioita. Näin voi tukkia vetoisan ikkunan, tingi aina ensin puoleen, riksha maksaa näin ja näin paljon, käy nyt vessassa, asema on kohta. Mitään kuulutuksia ei ole. Aviomies kyttäsi aseman, kiitos ja näkemiin! 

Nanosekunti ja rikshakuskin valinta. Ehdin nähdä asemalla lehmiä, ylemmän luokan naisten odotushuoneen ja jonkun valkoihoisen toisessa. Pimeälle parkkipaikalle. Lauma kundeja tuijottamassa. ”Veli” hyppäsi rikshan kyytiin, mutta hätistin sen pois. Mieluummin taistelen yhtä vastaan. 

Kuski ilmoitti matkalla, ettei hotellini ole kovin hyvä. Pyysin häntä odottamaan. Kundi tuli luottomiehenäni sisälle mukaan. Joku lapsiperhe – hyvä merkki. Omistaja otti ohjat käsiinsä ja annoin rikshakuskin lähteä. Passin vaadin Stevenin oppien mukaan heti takaisin, kopiointiin ei mene koko yötä.

Hyysäys alkoi. Noin kymmenen kertaa kävi joku tuomassa pyyhkeitä ja saippuaa, korjaamassa televisiota, tuomassa lämmityslaitetta, ruokaa ja juomaa. Madam oli saapunut.