“Everything
is possible in India.”, ”Why not, coconut?, “You’re gonna have great time in
India, because you smile and talk.”. Siinä kuultuja viisauksia.
On nää intialaiset niin santi, santi. Myönnän mä. Miten voi
miljardi ihmistä jaksaa elää toistensa kanssa näin rauhakseen? ”Me ollaan
totuttu siihen”, vastasi yksi, kun ääneen ihmettelin.
Otetaan kerjäläiset. En ole montaa nähnyt ja eivät ole
oikeastaan tehneet mitään. Otetaan Delhin rautatieasema. Huomattavasti enemmän
pelottaisi Helsingissä iltasella. Ja Delhin metroa parempaa ei ole: ei maksa
oikeastaan mitään (keskustassa noin 0,10 e, noin 40 km matka 0,3 e). Kaikkien
laukut läpivalaistaan ja sitten matkustetaan ”Mind the gap”-tunnelmissa ilman
kummempaa stressiä. Hyvin ehtii jutella Suvi Pyykkösestä ja vapaaehtoistöistä
Lotus-temppelissä kanssamatkustajan kanssa. Rahasta annetaan aina oikein
takaisin. Koko ajan joku lakaisee ja siivoaa. Kukaan ei koske.
Kaikki ovat ystävällisiä. Kaikki. Ketään ei ärsytä, että
länsimaalaiset ovat tulleet tänne tinkimään rikshoista. Ok, suurin osa on
miehiä – ja voi olla, ettei avioliitto mene jakeluun – mutta aika pyyteettömiä
juttuja ovat tehneet: Mathurassa opas
tuli aamulla hotellille, vei mut rikshalla junalle, ohjasi oikealle paikalle ja
odotti, että juna lähtee. Old Delhin puolella kysyin ravintolassa vessaa. ”For
you?” Ohjasivat tien toiselle puolelle hotelliin, odottivat, että käyn ja
turvasivat matkan takaisin tien yli. Ja naisetkin. Yksi laittoi junassa vilttiä
jalkojen päälle, syötti keksiä ja osti teetä, vaikkei edes puhunut sanaakaan
englantia. (moni ei puhu!)
Uskonto ei ole ollut kovin vahvassa roolissa. Saattavat
kysyä olenko hindu tai kristitty, mutta ei siitä sen enempää. Mathuran junassa
oli yksi mies vähän Vrindavamin pauloissa kymmenen päivän temppeleissä
pyörimisen jäljiltä. Silmät loistivat, kun se opetti mulle kuinka Krishna on
rakkaus, Krishna sanoo, että elämä on juhla ja koko maailma on perhe. Ja, ettei
uskonto ole opinkappaleista kiistelyä – hindut saavat valita sadoista
kirjoista, mitä lukevat. Pitää kunnioittaa ennen kaikkea äitiä, isää, opettajaa
ja vierasta. ”Sinä olet meidän jumala.” Ilmeisesti. En pysy laskuissa kuinka
moni on tyrkyttänyt puhelinnumeroaan ja kutsunut kotiinsa kylään: ”Vaimo voi
laittaa vähemmän mausteita. Tule ensi vuonna perheesi kanssa.”
Niin, sama hymy päällä se mies selitti mulle miksi kaikki auttoivat
naiseksi pukeutunutta miestä, joka tanssahteli junassa. ”Jumala rankaisee
häntä, joten meidän pitää auttaa.”
Kaikkia eläimiä kohdellaan hyvin. Lehmät ja vuohet
löntystävät missä haluavat, koirat makaavat auringossa. Ei niitä potkita tai
autolla liiskata. Saasteistakin ovat huolissaan, vaikka jotenkin mä en usko,
että Intia on per hlö pahimmasta päästä. Monella ei ole juuri mitään. Taloja ei
lämmitetä. Junassa myivät teetä hatarista savikupeista, koska ne voi huoletta
heittää ikkunasta ulos. Kaupunkeihin on istutettu puita ja pystytetty kylttejä
muistuttamaan vihreästä aatteesta.
Vrindavam-mies oli sitä mieltä, että kiinalainen kulttuuri
on tuonut rahan perässä juoksemisen, mikä ei yhtään kuulu Intiaan. Voi olla. En
mä ainakaan kehtaa alkaa syyttää ketään intialaista kapitalistisiaksi – vaikka
nyt jonkun rupian enemmän ottaisivatkin monisatakertaisesti rikkaammalta
länsimaalaiselta. Ammattia kysyvät melkein heti ja palkkaakin ihan pokkana.
Yhdeltä venäläishipiltäkin, jolla oli pefletti takapuolessa kiinni.
Välillä ei jaksaisi vastata kysymyksiin ja jutella kaikkien
kanssa. Mitä se nyt kenellekään kuuluu, mistä tulen ja minne menen, kenen
kanssa ja milloin. Tekisi mieli kysyä, että ootko itse naimisissa ja mitä söit
aamiaiseksi. Mutta ei millään raaski olla ilkeä. Ajatuksestakin tulee huono
omatunto. Ihmiset eivät ole yhtään aggressiivisia. Ranskalainen kyseli
kamelimiehiltä voiko olla homokameleita, mitä tapahtuu, jos tappaa lehmän tai
pelkäävätkö mustaa magiaa. Ihan rauhassa vastailivat (muslimit). Vähintään
”namaste” on pakko sanoa. Ajattelevat, etten ole onnellinen, jos en sano sitä.
Miksen olisi?
”Meille on luonnollista puhua toisten kanssa.” Ja täällä
turistitkin puhuvat. Hyviä tyyppejä: heppavinkkejä antaneet hollantilaismimmit Jaisalmerissa,
korealaispoika, joka antoi mulle jonossa paikkansa, vaikka oli myöhästynyt
junastaan ja tullut ostamaan uutta lippua, hauska irlantilainen, joka pakeni
välillä Nepaliin rauhoittumaan, jenkki, svedu ja kanadalainen, jotka siirtyivät
mun pöytään, ettei tarvitse syödä yksin.
”You either
love it or you hate it”, sanovat turistit.
”Ei Intiassa ole masennusta kuten Euroopassa. En ymmärrä
Intiaa, mutta rakastan sitä enemmän”, totesi 20 vuotta sitten teininä Intiasta
Italiaan muuttanut self-made man.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti