Häät ja honeymoon

Miksi mun on pitänyt tulla Intiaan katsomaan järviä? No, ne on intialaisten mielestä hienoja ja näkemisen arvoisia. Suomalainenkin järvimaisema teki Kotan tyttöön vaikutuksen, kun esittelin kamerasta mökkikuvia junassa.

Ensin Udaipur. Jaisalmerista 15 tuntia bussin ”sleeperissä” meni ihan hyvin. Kuin pienessä terraariossa. Ravisutti vaan enemmän. Kaupungin on määrä olla Intian romanttisimpia. ”Hollywood, Bollywood – kaikki tulevat tänne, kun haluavat järjestää juhlat tai mennä naimisiin”, kertoi Kashmirin poika. Yksi ukko vuokrasi kuulemma kaikki kaupungin hienot hotellit ja kutsui Shakiran esiintymään 65-v synttäreilleen. Sinne, jos on häitä tiedossa!

Kaunis järvi. Ehdin sitä ihailla hotellin kattoterassilta aamuseitsemästä alkaen. Auringonlaskun aikaan ihailin lisää turistiveneestä. Ja jopa hotellihuoneen ikkunasta. Järvi on vain kolmisen metriä syvä, mutta väittivät siinä uiskennelleen krokotiileja. 

Läheisellä vuorella nähdään harva se päivä leopardeja. Mä näin vain apinoita. Pelotti, kun niillä oli joku reviiririita ja riehuivat sähköjohdoissa. Isoja!

Kävin temppelit ja palacet läpi. Niissä näkyi intialaisia turistejakin. Muuten ulkomaisia turisteja – ei paljon Kanariansaarista eroa. German bakerya ja cappuccinoa. Art schooleja ja Ayurvedaa – “recommended by Lonely Planet and other books”.

Intialaiset niin ystävällisiä, ettei tiedä mikä niillä oikein on: tuletko teelle, lähdetään rikshalla sinne ja tänne, haluatko mopedin kyytiin, entä astrologinen kartta ihan lahjana?

 

Montaa katua ei kuitenkaan tarvitse reitiltä poiketa, niin ei turistimeininkiin törmää. Kiersin siellä sun täällä kartta ”apunani”. Kartastahan ei Intiassa ole juuri mitään hyötyä. Missään ei ole kadunnimiä. Ja mistä voi tietää, että ”kellotorneja” on kaksi?

Kaikki käy Intiassa niin nopeasti. Viiden-kuuden tunnin bussimatka ei tunnu missään. Puolen päivän jälkeen oltiin innokkaina Mount Abun laella. Tänne tullaan viettämään se honeymoon.

Ajattelin hieman orientoitua ja yrittää sitten dumpata rinkan jonnekin lipputoimistoon tai hotelliin. Mutta seuraavaksi olinkin jo ponin selässä! Intian heppa eroaa muista siinä, että sen korvat menevät ylhäältä yhteen. Meneehän joillain kulmakarvatkin. Pieni, mutta voimakas. En tiedä miten ne koulutetaan, mutta istuin selkään, ohjat löysällä, ja heppa pisti kaulan kaarella ja alkoi sipsuttaa eteenpäin. Muka 4-vuotias vasta! Tufa. :)

Rinnettä ylemmäs ja näköalapaikoille valokuvaamaan. Hiljaista oli. Ja hyvä niin, koska ilmeisesti täälläkin on leopardeja ja jopa karhuja. Myös paikalliset ihmiset voivat opaskirjan mukaan käydä kimppuun. “Kashmir of Rajasthan”, selvitti koululaistyttö myöhemmin.

Hepalle heipat ja alas Nakki-järvelle. Kuumailmapallo, joku meripuisto ja chillailevia intialaisia. Ei tainnut olla honeymoon-aika – melko ukkopainotteista aina on. Joku seurue pysähtyi vilkuttamaan jeepin ikkunasta. Ja koululaisia oli, ja niiden kanssa tosiaan kävin läpi Mount Abun lisäksi lentoajan Intian ja Suomen välillä ja paljonko mun rannetatuointi maksoi.

Brittiläiskundi piti paikkaa ahdistavana. Ehkä se johtuu siitä toimettomuudesta. Ihmiset vain norkoilevat. Oli ehkä vähän kateellinen, että mä olin vain päiväretkellä.

Apinoiden iltavaelluksen aikaan aloin tehdä lähtöä. Odotusta. Bussi alas Abu Roadille. Odotusta. Yöjuna Mumbaihin. 666 kilometria ja maisema vaihtuu!