Lontoo nirvanassa

Ensin Mumbai vaikutti samalta kuin muukin Intia. Riksha- ja taksikuskit heti kimpussa, kun astuin aamulla Bandrasin asemalle. Valitsin joukosta vanhan herran, joka ei hyörinyt kimpussa. Pieleenhän se meni, mutta en mä jaksa eurosta tai kahdesta alkaa lomaani pilaamaan.

Taksimatka muuten oli jees. Ehti nähdä puoli kaupunkia, kun asema oli niin kaukana hotellista. Meinasin heittää matkalla Rough Guiden ikkunasta mäkeen. Ihan väärä kuvaus: ”London on acid. First impression is the shortage of space. Travellers tend to regard time spent here as a rite of passage to be survived rather than savoured.” 

Ihana meri joka puolella. Sumua, mutta raikas tuoksu. Moottoritiellä hyvin tilaa. Pilvenpiirtäjiä horisontissa. Nuoria pareja istuskelemassa. Hienoja autoja, vartijoita talojen edessä. Sitä rantaviivaa!

Päästiin lähemmäs keskustaa, ja parani vaan. Ne rakennukset! Ihania, Viktoriaanisia taloja, vehreitä puita, keltainen double decker, rikshat kielletty, taksit kaikki kelta-mustia.

Olin valinnut aivan liian hienon hotellin. Kuulin joltain intialaiselta, että Colabaan kannattaa mennä ja valkkasin sieltä mielestäni halvimman (lähes 50 e/yö, kun yleensä olen maksanut alle kympin). Hotelli oli meren äärellä, Gateway to India näkyi aamuteeltä lämpimän (matkan toinen) suihkun jälkeen. Otin jonkun intialaisen jauhopalleron nimeltä gulab jamun jätskillä – juhlan kunniaksi.

Lähdin kiertämään merkkipaikkoja. Mä niin rakastan niitä pylväitä ja mahtavuutta! Ja kaikki oli täydellisen hyvässä kunnossa. Leveät kadut ja väljää. Ihan rauhassa sai steppailla. En jäänyt auton alle, ja kukaan ei edes tuijottanut. Joku postikorttimyyjä ehkä. Ja pari kerjäläispenskaa.

Paikallinen Taj Mahal

Polliisit

Museo vaan

Aseman mallia

Aseman takana oli normibasaaria (ilmeisesti pakollinen elementti kaikissa kaupungeissa). Tavalliset ”Hello, where are you from?” -jutut muutaman kanssa. Ne menee aina suoraan asiaan: ”Are you married?” Muuten joku rähjäisempi talo siellä täällä.

Kävin tarkastelemassa Bollywood-tarjontaa, mutta jätin väliin. Samosaa kioskista ja eteenpäin. Ei voi oikein mihinkään pysähtyä tai istua. Ei ole mihin istua ja seisoskellessa kerjäläiset tulevat kimppuun. Kattoterassilla illanistujaista sitten vaan, kun ei viitsi yksin lähteä Mumbain yöhön. 

Ei Mumbai ole niin kuin muu Intia. Delhi on paljon parempi tulikaste. Kävelin pari päivää ympäriinsä ihan vapauden ilosta. Colabe, Churchgate, Fort… Erilaisia ohjeita ja katukyltitkin joka paikassa. Kirjastossa oli erikseen lukualueet naisille ja miehille ja sanomalehtiä sai lukea, jos etsi niistä jotakin informaatiota.

Shoppailla sai ihan rauhassa. Kukaan ei tullut esittelemään mitään. Yksi tinki mun puolesta hinnasta 50 Rs pois. Niin rauhallista! Varmaan ”eurooppalaisinta” joo, mutta aika mukavaa.

 

 

 

From Finland ja hyvää kuuluu menee niin rutiinilla. Jonkun kanssa keskusteltiin tulevasta Euroopan reissusta, toisen kanssa Mumbain klubeista ja ex-professorille selvitin Skandinavian ja Pohjoismaiden eron.  Junalippua ostaessa pyörittelimme japanilaisnaisen kanssa päätä, kun lipunmyyjä oli kadonnut, jotkut vaihtoivat lippuaan sata kertaa ja kesti ja kesti – niin, ja ihastelimme tietysti muumeja. Yksi ainoa taisi yrittää puffata kauppaansa, ”koska mun olis turvallisempaa olla intialaisissa vaatteissa”. Veikkaan, että itsevarmuus siinä menis. Nyt jo hassu olo näissä lökövaatteissa. 

Elefantti-saari jää nyt näkemättä (ei siellä ole norsuja), ja slummiin en mene jeepillä kurjuutta tuijottamaan. Uskon ilmankin.

Huomenna kohti Karnatakan biitsiä – Goan ohi Gokarnaan.

Ei voi ymmärtää

“Everything is possible in India.”, ”Why not, coconut?, “You’re gonna have great time in India, because you smile and talk.”. Siinä kuultuja viisauksia.

On nää intialaiset niin santi, santi. Myönnän mä. Miten voi miljardi ihmistä jaksaa elää toistensa kanssa näin rauhakseen? ”Me ollaan totuttu siihen”, vastasi yksi, kun ääneen ihmettelin.

Otetaan kerjäläiset. En ole montaa nähnyt ja eivät ole oikeastaan tehneet mitään. Otetaan Delhin rautatieasema. Huomattavasti enemmän pelottaisi Helsingissä iltasella. Ja Delhin metroa parempaa ei ole: ei maksa oikeastaan mitään (keskustassa noin 0,10 e, noin 40 km matka 0,3 e). Kaikkien laukut läpivalaistaan ja sitten matkustetaan ”Mind the gap”-tunnelmissa ilman kummempaa stressiä. Hyvin ehtii jutella Suvi Pyykkösestä ja vapaaehtoistöistä Lotus-temppelissä kanssamatkustajan kanssa. Rahasta annetaan aina oikein takaisin. Koko ajan joku lakaisee ja siivoaa. Kukaan ei koske.

Kaikki ovat ystävällisiä. Kaikki. Ketään ei ärsytä, että länsimaalaiset ovat tulleet tänne tinkimään rikshoista. Ok, suurin osa on miehiä – ja voi olla, ettei avioliitto mene jakeluun – mutta aika pyyteettömiä juttuja ovat tehneet:  Mathurassa opas tuli aamulla hotellille, vei mut rikshalla junalle, ohjasi oikealle paikalle ja odotti, että juna lähtee. Old Delhin puolella kysyin ravintolassa vessaa. ”For you?” Ohjasivat tien toiselle puolelle hotelliin, odottivat, että käyn ja turvasivat matkan takaisin tien yli. Ja naisetkin. Yksi laittoi junassa vilttiä jalkojen päälle, syötti keksiä ja osti teetä, vaikkei edes puhunut sanaakaan englantia. (moni ei puhu!)

Uskonto ei ole ollut kovin vahvassa roolissa. Saattavat kysyä olenko hindu tai kristitty, mutta ei siitä sen enempää. Mathuran junassa oli yksi mies vähän Vrindavamin pauloissa kymmenen päivän temppeleissä pyörimisen jäljiltä. Silmät loistivat, kun se opetti mulle kuinka Krishna on rakkaus, Krishna sanoo, että elämä on juhla ja koko maailma on perhe. Ja, ettei uskonto ole opinkappaleista kiistelyä – hindut saavat valita sadoista kirjoista, mitä lukevat. Pitää kunnioittaa ennen kaikkea äitiä, isää, opettajaa ja vierasta. ”Sinä olet meidän jumala.” Ilmeisesti. En pysy laskuissa kuinka moni on tyrkyttänyt puhelinnumeroaan ja kutsunut kotiinsa kylään: ”Vaimo voi laittaa vähemmän mausteita. Tule ensi vuonna perheesi kanssa.” 

Niin, sama hymy päällä se mies selitti mulle miksi kaikki auttoivat naiseksi pukeutunutta miestä, joka tanssahteli junassa. ”Jumala rankaisee häntä, joten meidän pitää auttaa.”

Kaikkia eläimiä kohdellaan hyvin. Lehmät ja vuohet löntystävät missä haluavat, koirat makaavat auringossa. Ei niitä potkita tai autolla liiskata. Saasteistakin ovat huolissaan, vaikka jotenkin mä en usko, että Intia on per hlö pahimmasta päästä. Monella ei ole juuri mitään. Taloja ei lämmitetä. Junassa myivät teetä hatarista savikupeista, koska ne voi huoletta heittää ikkunasta ulos. Kaupunkeihin on istutettu puita ja pystytetty kylttejä muistuttamaan vihreästä aatteesta. 

Vrindavam-mies oli sitä mieltä, että kiinalainen kulttuuri on tuonut rahan perässä juoksemisen, mikä ei yhtään kuulu Intiaan. Voi olla. En mä ainakaan kehtaa alkaa syyttää ketään intialaista kapitalistisiaksi – vaikka nyt jonkun rupian enemmän ottaisivatkin monisatakertaisesti rikkaammalta länsimaalaiselta. Ammattia kysyvät melkein heti ja palkkaakin ihan pokkana. Yhdeltä venäläishipiltäkin, jolla oli pefletti takapuolessa kiinni. 

Välillä ei jaksaisi vastata kysymyksiin ja jutella kaikkien kanssa. Mitä se nyt kenellekään kuuluu, mistä tulen ja minne menen, kenen kanssa ja milloin. Tekisi mieli kysyä, että ootko itse naimisissa ja mitä söit aamiaiseksi. Mutta ei millään raaski olla ilkeä. Ajatuksestakin tulee huono omatunto. Ihmiset eivät ole yhtään aggressiivisia. Ranskalainen kyseli kamelimiehiltä voiko olla homokameleita, mitä tapahtuu, jos tappaa lehmän tai pelkäävätkö mustaa magiaa. Ihan rauhassa vastailivat (muslimit). Vähintään ”namaste” on pakko sanoa. Ajattelevat, etten ole onnellinen, jos en sano sitä. Miksen olisi?

”Meille on luonnollista puhua toisten kanssa.” Ja täällä turistitkin puhuvat. Hyviä tyyppejä: heppavinkkejä antaneet hollantilaismimmit Jaisalmerissa, korealaispoika, joka antoi mulle jonossa paikkansa, vaikka oli myöhästynyt junastaan ja tullut ostamaan uutta lippua, hauska irlantilainen, joka pakeni välillä Nepaliin rauhoittumaan, jenkki, svedu ja kanadalainen, jotka siirtyivät mun pöytään, ettei tarvitse syödä yksin.

”You either love it or you hate it”, sanovat turistit. 

”Ei Intiassa ole masennusta kuten Euroopassa. En ymmärrä Intiaa, mutta rakastan sitä enemmän”, totesi 20 vuotta sitten teininä Intiasta Italiaan muuttanut self-made man.

Häät ja honeymoon

Miksi mun on pitänyt tulla Intiaan katsomaan järviä? No, ne on intialaisten mielestä hienoja ja näkemisen arvoisia. Suomalainenkin järvimaisema teki Kotan tyttöön vaikutuksen, kun esittelin kamerasta mökkikuvia junassa.

Ensin Udaipur. Jaisalmerista 15 tuntia bussin ”sleeperissä” meni ihan hyvin. Kuin pienessä terraariossa. Ravisutti vaan enemmän. Kaupungin on määrä olla Intian romanttisimpia. ”Hollywood, Bollywood – kaikki tulevat tänne, kun haluavat järjestää juhlat tai mennä naimisiin”, kertoi Kashmirin poika. Yksi ukko vuokrasi kuulemma kaikki kaupungin hienot hotellit ja kutsui Shakiran esiintymään 65-v synttäreilleen. Sinne, jos on häitä tiedossa!

Kaunis järvi. Ehdin sitä ihailla hotellin kattoterassilta aamuseitsemästä alkaen. Auringonlaskun aikaan ihailin lisää turistiveneestä. Ja jopa hotellihuoneen ikkunasta. Järvi on vain kolmisen metriä syvä, mutta väittivät siinä uiskennelleen krokotiileja. 

Läheisellä vuorella nähdään harva se päivä leopardeja. Mä näin vain apinoita. Pelotti, kun niillä oli joku reviiririita ja riehuivat sähköjohdoissa. Isoja!

Kävin temppelit ja palacet läpi. Niissä näkyi intialaisia turistejakin. Muuten ulkomaisia turisteja – ei paljon Kanariansaarista eroa. German bakerya ja cappuccinoa. Art schooleja ja Ayurvedaa – “recommended by Lonely Planet and other books”.

Intialaiset niin ystävällisiä, ettei tiedä mikä niillä oikein on: tuletko teelle, lähdetään rikshalla sinne ja tänne, haluatko mopedin kyytiin, entä astrologinen kartta ihan lahjana?

 

Montaa katua ei kuitenkaan tarvitse reitiltä poiketa, niin ei turistimeininkiin törmää. Kiersin siellä sun täällä kartta ”apunani”. Kartastahan ei Intiassa ole juuri mitään hyötyä. Missään ei ole kadunnimiä. Ja mistä voi tietää, että ”kellotorneja” on kaksi?

Kaikki käy Intiassa niin nopeasti. Viiden-kuuden tunnin bussimatka ei tunnu missään. Puolen päivän jälkeen oltiin innokkaina Mount Abun laella. Tänne tullaan viettämään se honeymoon.

Ajattelin hieman orientoitua ja yrittää sitten dumpata rinkan jonnekin lipputoimistoon tai hotelliin. Mutta seuraavaksi olinkin jo ponin selässä! Intian heppa eroaa muista siinä, että sen korvat menevät ylhäältä yhteen. Meneehän joillain kulmakarvatkin. Pieni, mutta voimakas. En tiedä miten ne koulutetaan, mutta istuin selkään, ohjat löysällä, ja heppa pisti kaulan kaarella ja alkoi sipsuttaa eteenpäin. Muka 4-vuotias vasta! Tufa. :)

Rinnettä ylemmäs ja näköalapaikoille valokuvaamaan. Hiljaista oli. Ja hyvä niin, koska ilmeisesti täälläkin on leopardeja ja jopa karhuja. Myös paikalliset ihmiset voivat opaskirjan mukaan käydä kimppuun. “Kashmir of Rajasthan”, selvitti koululaistyttö myöhemmin.

Hepalle heipat ja alas Nakki-järvelle. Kuumailmapallo, joku meripuisto ja chillailevia intialaisia. Ei tainnut olla honeymoon-aika – melko ukkopainotteista aina on. Joku seurue pysähtyi vilkuttamaan jeepin ikkunasta. Ja koululaisia oli, ja niiden kanssa tosiaan kävin läpi Mount Abun lisäksi lentoajan Intian ja Suomen välillä ja paljonko mun rannetatuointi maksoi.

Brittiläiskundi piti paikkaa ahdistavana. Ehkä se johtuu siitä toimettomuudesta. Ihmiset vain norkoilevat. Oli ehkä vähän kateellinen, että mä olin vain päiväretkellä.

Apinoiden iltavaelluksen aikaan aloin tehdä lähtöä. Odotusta. Bussi alas Abu Roadille. Odotusta. Yöjuna Mumbaihin. 666 kilometria ja maisema vaihtuu!