Relax - go Armenia!

Vähän aikaa oli vähän hiljaista, kun huomattiin, että olin kopioinut Jerevanin hotellit netistä ilman osoitetietoja. Oli tarkoitus merkkailla niitä kartalle lentokoneessa. Onneksi oli myös Wikitravelin tiedosto - ja siinä pari osoitetta. Ei muuta kuin viisumitiskiä kohti. Toinen valuutanvaihtojonoon muuntamaan dollarit drameiksi, toinen ranskalaisturistien sekaan pitämään paikkaa. Viisumi maksoi 3000 dramia (= 6 euroa), on kiva muisto ja estää/vaikeuttaa pääsyä Azerbaidzaniin.

Lentokenttähinnoitellulla ladalla kasinojen ja strippiklubien ohi kaupungin keskustaan ja sattumanvaraisesti valittuun ”hostelliin”. Kuusikymppinen pieni Anahit avasi oven. Aivan ihana asunto! Huonekorkeus neljä metriä, seinät täynnä taidetta, 12 neliön parvekkeelta näkymät ylös ”Mother Armenia” -patsaalle ja meidän huoneen ikkunasta oopperalle ja joutsenlammelle. Myös Ararat-vuori näkyi. Armenian ylpeys. Valitettavasti nykyään Turkin puolella.

Poliisiautoja joka puolella, kaikilla vilkut päällä. Outoja kirjaimia. Tummia ihmisiä. Miesporukoita. Hummus-illallisella piti vahtia laukkua tarkasti.

Seuraavana päivänä opittiin, että poliiseilla on aina vilkut päällä. Kaupunki on niin ”chillax” kuin olla ja voi. Kävelyvauhti on 0,01 kilometriä tunnissa ja kukaan ei herää aamulla aikaisin. Ihan lomaparatiisi! Kahviloiden aurinkovarjoja kaikki puistot täynnä, violetin ja oranssin värisiä kivitaloja, parvekkeita, vehreää, lämmintä ja maailman parhaat luomutomaatit, marjat, yrtit ja hedelmät. Ei saatu juuri millään menemään yli 5000 dramia illallislaskuun. Mikseivät kaikki tule tänne?

Saksalainen pariskunta yksivuotiaiden kaksosten kanssa tuli. Saavat 14 kuukautta äitiyslomaa, jos isäkin ottaa pari kuukautta, joten päättivät kiertää Mustanmeren autolla. Liettualainen nuoripari pyyhälsi jollain reissulla. Israelilais-palestialainen aviopari oli tullut tuulettumaan Tbilisin pölyistä. Georgia on kuulemma ainoa maa, jossa voivat asua.

Rantaa ei ole. Luostareita sitäkin enemmän.

Käytiin Khor Virapissa. Lähinnä tuijottelemassa Araratia. Nooan arkki jäi kuulemma tälle vuorelle jumiin. ”Welcome to Turkey”, sanoi kännykkä. Ei ollut Turkcellia blokattu, vaikka Armenian ja Turkin välinen raja muuten on kiinni ja äiti-Armenia valvoo sitä katseellaan ja miekka valmiina. Mielenkiintoisinta oli korealainen mimmi, joka otti miljoona kuvaa ja kertoi sata juttua. "Näytätkö tyypilliseltä suomalaiselta?" - kysyi, vaikka oli jo tavannut ainakin Simo Penttimiehen Suomesta. Lähti sitten reppunsa kanssa etsimään jonkinlaista kyytiä takaisin kaupunkiin. Asenne ratkaisee, ei kielitaito tai kello.

Toinen reissu tehtiin Sevan-järvelle. Ihan kaunis luostari sielläkin - ja presidentin loma-asunto. Sytytin kynttilän ja toivoin ns. kummipojalle hyvää elämää. Paikallisten kanssa keskusteltiin Suomenlahdesta ja Kaliningradin neuvostolaivastosta. Iranilaisten kanssa juteltiin ”Turist, Teheran - Turist, Finland” -akselilla ja asetuttiin yhteiskuviin. Parasta oli kuitenkin pariskunta, joka nappasi meidän tien poskesta marshrutkaa odottamasta. Jokaisen patsaan kohdalla pysähdyttiin ottamaan valokuvia. Ihmeteltiin maan rikkaimman oligarkin taloa - ja poikansa taloa. Vaihdettiin puhelinnumeroita ja suunniteltiin grillibileitä. Arvostukseni saksalaispariskuntaa kohtaan kasvoi huomattavasti kuskin ajotaitoa seuratessani.

Luostareiden lisäksi käytiin ”tavallisessa” armenialaisessa kirkossa. Osalla naisista oli huivi päässä, osalla ei, osalla joku lappu. Ristinmerkkejä tehtiin ja kirkosta poistuttiin peruuttamalla. Aika chillax. Kiivettiin Cascadea pitkin äiti-Armanian juurelle ja asetuttiin tottuneesti iranilaisten kanssa yhteiskuviin. Käytiin kansallismuseossa, kansanmurhasta kertovassa museossa ja ”contemporary experimental art” -museossa. Viimeisimmässä oli kaksi näyttelyä, joista toinen suomalaisen naisen. Kiinnitin oman Ararat-vuoreni pyykkipojalla narulle.