Venäjän mittakaavan jälkeen Armenia on niin pieni. Yöjunat
vaihtuivat marshrutkoihin ja yhteistakseihin.
Helsingin ratikkalipun hinta, pari tuntia papparaisen ja
nuoren naisen kanssa taksissa ja olimme Georgian rajan tuntumassa Alaverdissä. Pienen
pieni kaupunki; vanhemman Lonely Planetin mukaan 20 000 asukasta, uudemman 10
000. Ehkä kuparitehdas hiipui tällä välin. Aikanaan se oli Neuvostoliiton
ylpeys.
Neuvostoaikoina opettajana ja karateohjaajana toiminut
pariskunta oli perustanut hostellin. Irina sanoi vaihtaneensa kaikki sängyt uusiin,
kun joku turisti oli todennut entisten olevan liian pehmeitä. Nyt nukutti
hyvin. Parvekkeella oli kiva tuuletella koipiaan. Illallisella erilaisia
salaatteja, armenialaista leipää, tolmaa - omasta maasta. Aamiaisella itse
tehtyä aprikoosi- ja kirsikkahilloa, vihreistä saksanpähkinöistä valmistettua
makeaa tahnaa ja Irinan sivubisneksenä leipomaa täytekakkua. ”Kaikki turistit
ovat vieraitani ja teen parhaani, jotta viihtyisitte Armeniassa.” Todellakin -
vain sauna puuttui!
Laitoin ns. mukavat kengät jalkaan, kun lähdimme
seikkailemaan ylös Haghpatin ja Sanahinin luostareille. Se oli virhe. Käveltiin polttavassa
kuumuudessa jälkikäteen todettuna noin 15 kilometriä. Isoimmat vesirakkulat
ikinä. Ukrainassa korjatut metallikantakorkkarit takaisin!
Sanahiniin pääsi onneksi köysiradalla. Luostari kuin luostari. Pieni kylä
kukkulan päällä aivan ihana. Kello viiden ruuhkassa ihmiset usuttivat lehmiään
takaisin. Kanat, aasit ja vuohet palloilivat kerrostalojen välissä. Mummot
myivät kurkkuja, tomaatteja ja perunoita pahvilaatikoista. Eläimet näyttivät
päätyvän alas pääkadun lihakauppaan.
Jotenkin vaikea uskoa, että MIG-hävittäjä on kehitetty täällä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti