Toinenkin poski

Armenian miehissä oli hassua se, että he katsoivat niin pitkään - tuijottivat. Tällä kertaa enemmän blodia kuin pitkätukkaa. Ihan hyvällä kai. Ja miehet voivat kävellä ystävänsä kanssa käsikynkkää. Yksi istui sylissäkin! ”Suku on tärkeä, mutta ystävät tärkeämpiä. Ihmisen sisin ratkaisee”, sanoi Gyumrin mies.

Kaikkein tärkeintä tuntui olevan ystävällisyys.

Kansallismuseossa ei ollut mitään talvisodanhenkeä ja sisua, vaikka pientä kansaa on heitelty sinne tänne ja Osmanien Turkki tappanut miljoonan. Suhteet ovat hyvät Venäjän, USAn ja Iranin kanssa, vaikka osan apu on kai painottunut enemmän muistomerkkien kyltittämiseen kuin kansanmurhan uhrien pelastamiseen. Turkin ja Azerbaidzanin kanssa on kyllä lievästi sanottuna viileämpää, mutta missä on se perkele?!

”On ihme, että armenialaiset ovat vielä olemassa”, totesi Anahit. Ihmeeseen kai uskotaan tai jumalaan. Historia on niin pitkä; katsokaa vaikka kaikkia muinaisia karttoja, joissa Armenia on mainittu. Jokainen on kertonut Armenian olevan ensimmäinen kristillinen maa maailmassa. Ja kieli jota ei voi nitistää, vaikka polttaisivat koulukirjat ja yrittäisivät tuputtaa omiaan, jotka ovat ”vain muilta lainattuja sanoja peräkkäin”.

Hyvä energia pitää laittaa kiertämään. Anahitin talossa ei ollut vieraita, koska hänellä oli putkirikko, ja negatiivinen energia piti vieraat poissa. Gyumrissä toimimme toisillemme hyvän lähettiläinä; meidän jälkeen talo tuli ennätystäyteen vieraita (yht. 6) ja Steven sai hyviä uutisia. Ei saa nauraa. ”Pitää uskoa, ei toivoa.”

Armeniassa asuu kolme miljoonaa ihmistä. Sen ulkopuolella kertojasta riippuen 8-10 miljoonaa. ”He sanovat aina olevansa armenialaisia.” Cher, Garri Kasparov ja Andre Agassi muun muassa.

Jotenkin surumielistä se kuitenkin on, että rahaa pitää lähettää kotiin. Harva kuulemma palaa. Iloisena poikkeuksena ainakin virolais-armenialainen nuori nainen, joka tavattiin Alaverdin asemalla. Opiskeli Saksassa ja Sveitsissä, puhui kaikkia mahdollisia kieliä, palasi kotikonnuille kännykkäkauppaan ja lapsia hoitamaan. Oli ikävä joka päivä.

Omaa kulttuuria.

"En ymmärrä amerikkalaista tai ranskalaista kulttuuria", sanoi Irina. "Urheilujoukkueessa voi olla minkänäköisiä pelaajia tahansa. Katsokaa minua ja tiedätte heti, että olen Kaukaasiasta. Meillä on perinneruoat, -tanssit, -musiikki - oma kirjallisuus." Yhden mukaan kirjallisuudesta löytyy vastaus maailmankaikkeuden suuriin kysymyksiin, Armeniassa on kehitetty lääkkeet kaikkiin vaivoihin ja venäläisinä esitetyt parhaat taiteilijat ovat todellisuudessa armenialaisia.

”Meillä ei enää ole traditioita ja kulttuuria. Kaikki mitataan rahassa,” - samat sanat nuoren pietarilaismiehen ja keski-ikäisen armenialaisrouvan suusta. Uusrikkailla on vain rahaa. Oligarkki ansaitsee rintaliivibisneksellä eikä siinä ole mitään ihailtavaa. Ei edes käytöstapoja; saattaa keikaroida näkyvästi humalassa. Valtio ei anna mitään ja kellään ei ole aikaa.

Neuvostoaikaan kellään ei ollut rahaa. ”Ei tyyli ole rahasta kiinni”, Anahit kertoo ja soittaa pianoaan. ”Meillä oli korttelissa yksi ompelukone, joka kiersi tytöltä tytölle vuoropäivinä. Jos ei ollut juhlan aattona oma vuoro, neuloin mekon käsin.”

Nuorempi poika nukkuu bileillan jäljiltä. Vanhempi on Italiassa muotibisneksen maailmassa.