Gyumriin oli pakko päästä. Toisten turistien mukaan siellä
ei ollut yhtään mitään. Me uskoimme, että se edustaisi hyvin Armeniaa.
Ensimmäinen taksi Irinan ja Stepanin naapurin kanssa
Vanadzoriin. Kiva tyttö Sanahinin kukkulalta. Matkalla tulkkaamaan
ranskalaisten turistifirmojen aikeita. Toinen taksi siskon ja veljen kanssa
Gyumriin. Kiva tyttö Vanadzorista, toimi Eurasia-rahaston haastattelijana ja
opetti yliopistossa taloustieteitä.
Oltaisiin voitu kertoa osoitekin, mutta kuski soitteli pari
puhelua ja selvitti omista lähteistään mihin me olemme menossa. Hyvin ovat
verkostojen merkityksen oppineet. Ja se kaupungin ainoa kotihotelli oli tyhjä,
kun tulimme.
Tutkimme maanjäristyksen jäljet, Venäläisten rajavalvonnan
ja puiston huvilaitteineen. Luimme parin korttelikävelyn ohjeistukset. USAid
oli laatinut tarkat selostukset kaupungin vanhojen tyttökoulujen ja kauppiaiden
talojen arkkitehtuurista ja elämästä.
Ööh….ei me… Kaksi olutta tuli pöytään jostakin. Viereisen
pöydän miehet olivat ne meille ostaneet! ”Millaista elämä on Suomessa? Paljonko
suomalaisia on maailmassa yhteensä?" Lordin
ja Nokian tiesivät (sehän on pieni kaupunki, eikö?). Könkkökönkkö venäjää
puhuimme kaikki. ”Kuusi vuotta olen tässä kahvilassa käynyt ja olen niin
iloinen, kun tapaan teidät nyt.” Turkkilaiset kahvit ja toisen vaimolta kaksi
puhelinsoittoa, kunnes lähtivät valmistautumaan työviikkoon.
Gyumri edusti hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti