Stalin riittää

Pietari - Moskova - Rostov - Kislovodsk - Vladikavkaz - Elista - Volgograd - Samara - Ufa - Ekaterinburg - Omsk - Jeravan - Alaverdi - Gyumri - Tbilisi - Batumi - Gori - Tbilisi.

Noin 60 yötä, 40 eri sänkyä, 8 yöjunaa, 3000 euroa ja aika monta kilometriä.

Nyt kotiin. Millään ei huvittaisi, mutta ”pitää palata, jotta voi taas lähteä".

Stalin saa nyt kelvata, enemmän ”staneja” sitten seuraavalla kerralla.

Pietari, huhtikuu 2012

Tbilisi, kesäkuu

Georgia päästä päähän

Georgian puolelle tullessa huomaa ensimmäisenä eron poliisiasemissa. Kaikki ovat kiiltävän uusia. Pari vuotta sitten koko poliisivoimat erotettiin, palkat - ja näemmä - toimistot pistettiin kuntoon ja riveihin otettiin vain korruptoimattomia tyyppejä.

Siinä Shaakasvilin saavutuksia.

Paljon muuta hyvää ei ole - ainakaan Tbilisin hostellimama-Dodon mukaan. Palopuhe kuultiin heti kärkeen. Joka puolella kyllä rakennetaan, mutta kellään ei kuulemma ole töitä. Tunnelma on jotenkin macho. Ja kansallismuseossa oli sitä perkelettä; varsinaista historiaa ei esitelty, vain neuvostoaika nimikkeellä ”Soviet occupation”.

Kerjäläisiä on siellä täällä. Ärsyttäviä liigoja. Naiset roikottavat pienimpiä lapsia sylissään, isommat tulevat itse nykimään hihasta. Eniten ottaa päähän millaista ihmiskuvaa opettavat;  ”Money, money, money”.

Ruoka on hyvää. Khachapurin kotimaa. Ja khinkalin (täytetty pastatötterö), lobion (papumössö) ja lobianin (papu khachapuri) - korianteria vähän kaikessa kuten Armeniassakin. Hinnat Venäjän ja Armenian väliltä. Annoskoot jättiläismäiset.

Ajoimme David Garajiin George Bushin lahjoittamaa tietä pitkin. Luostari. Mutta maisemat luokiteltu puoliautiomaaksi, kilometrin päässä Azerbaidzanin raja ja matkalla omituinen puoliautio kaupunki. Toisissa taloissa perheitä, suurimmassa osassa pelkät rauniot varjopaikkoina lehmille ja vuohille.

Toiseen laitaan Georgiaa otimme yöjunan. Batumi, Turkin rajalla, Mustanmeren rannalla - ehkä se pitää itse nähdä. Tulee Dubai mieleen (en ole käynyt) tai kuulemma Vietnam. Ja rantahuviloita katsoessa vähän myös Los Angelesin Santa Barbara. Viimeisen päälle puleeratut Sheratonit ja Radissonit, suihkulähde-show musiikin tahtiin, omituinen hääkappeli, leikatut pensaat ja kivinen rantaviiva. Kaupunki on näemmä päättänyt remontoida katu kadulta rantabulevardista alkaen niin, ettei heti tarvitse uudestaan. Näkee selvästi missä ovat menossa. Adjarian autonomisen tasavallan muuta menestystä näytettiin isolta screeniltä.

Olimme Batumissa ennen varsinaista sesonkia. Yllättävän paljon amerikkalaisia. Ja vähän venäläisiä. Joku puolalaisporukka oli; tarjosivat koko ravintolalle kannulliset georgialaista viiniä fudiksen avausmatsin kunniaksi (alkupelistä) ja kiinnittivät meihin sen myötä rintanapit, joissa oli Puolan ja Georgian liput.

Batumista minibussilla Goriin. Kapea ja mutkainen tie. Pääsääntöisesti kolme autoa rinnakkain - ihan koko ajan pitää olla ohittamassa. Ja tööttäämässä torvella milloin mitäkin asiaa; varo olen tulossa, terve kaveri, tarvitsetteko kyytiä. Lehmiä siellä täällä välissä. Tuli mieleen, että olisi voinut sytyttää Sevan-järvellä kynttilän myös saksalaisperheelle.

Gorin vetonaula on Stalin-museo. Vähän eri meininki kuin kansallismuseossa. Kaupungin oma poika joka tapauksessa.

Steppailua Stalin Avenuella 40 asteen helteessä, yö neuvostoajan ”Soviet monster” -hotellissa. Kakkua aamiaiseksi, maailman ystävällisimmät tarjoilijat ja makeat kirsikat. Lähellä Etelä-Ossetia ja sotatila. Kaupungilla nuoria miehiä ilman käsiä ja jalkoja, paljon peliluolia, hylättyjä junavaunuja.

Toinenkin poski

Armenian miehissä oli hassua se, että he katsoivat niin pitkään - tuijottivat. Tällä kertaa enemmän blodia kuin pitkätukkaa. Ihan hyvällä kai. Ja miehet voivat kävellä ystävänsä kanssa käsikynkkää. Yksi istui sylissäkin! ”Suku on tärkeä, mutta ystävät tärkeämpiä. Ihmisen sisin ratkaisee”, sanoi Gyumrin mies.

Kaikkein tärkeintä tuntui olevan ystävällisyys.

Kansallismuseossa ei ollut mitään talvisodanhenkeä ja sisua, vaikka pientä kansaa on heitelty sinne tänne ja Osmanien Turkki tappanut miljoonan. Suhteet ovat hyvät Venäjän, USAn ja Iranin kanssa, vaikka osan apu on kai painottunut enemmän muistomerkkien kyltittämiseen kuin kansanmurhan uhrien pelastamiseen. Turkin ja Azerbaidzanin kanssa on kyllä lievästi sanottuna viileämpää, mutta missä on se perkele?!

”On ihme, että armenialaiset ovat vielä olemassa”, totesi Anahit. Ihmeeseen kai uskotaan tai jumalaan. Historia on niin pitkä; katsokaa vaikka kaikkia muinaisia karttoja, joissa Armenia on mainittu. Jokainen on kertonut Armenian olevan ensimmäinen kristillinen maa maailmassa. Ja kieli jota ei voi nitistää, vaikka polttaisivat koulukirjat ja yrittäisivät tuputtaa omiaan, jotka ovat ”vain muilta lainattuja sanoja peräkkäin”.

Hyvä energia pitää laittaa kiertämään. Anahitin talossa ei ollut vieraita, koska hänellä oli putkirikko, ja negatiivinen energia piti vieraat poissa. Gyumrissä toimimme toisillemme hyvän lähettiläinä; meidän jälkeen talo tuli ennätystäyteen vieraita (yht. 6) ja Steven sai hyviä uutisia. Ei saa nauraa. ”Pitää uskoa, ei toivoa.”

Armeniassa asuu kolme miljoonaa ihmistä. Sen ulkopuolella kertojasta riippuen 8-10 miljoonaa. ”He sanovat aina olevansa armenialaisia.” Cher, Garri Kasparov ja Andre Agassi muun muassa.

Jotenkin surumielistä se kuitenkin on, että rahaa pitää lähettää kotiin. Harva kuulemma palaa. Iloisena poikkeuksena ainakin virolais-armenialainen nuori nainen, joka tavattiin Alaverdin asemalla. Opiskeli Saksassa ja Sveitsissä, puhui kaikkia mahdollisia kieliä, palasi kotikonnuille kännykkäkauppaan ja lapsia hoitamaan. Oli ikävä joka päivä.

Omaa kulttuuria.

"En ymmärrä amerikkalaista tai ranskalaista kulttuuria", sanoi Irina. "Urheilujoukkueessa voi olla minkänäköisiä pelaajia tahansa. Katsokaa minua ja tiedätte heti, että olen Kaukaasiasta. Meillä on perinneruoat, -tanssit, -musiikki - oma kirjallisuus." Yhden mukaan kirjallisuudesta löytyy vastaus maailmankaikkeuden suuriin kysymyksiin, Armeniassa on kehitetty lääkkeet kaikkiin vaivoihin ja venäläisinä esitetyt parhaat taiteilijat ovat todellisuudessa armenialaisia.

”Meillä ei enää ole traditioita ja kulttuuria. Kaikki mitataan rahassa,” - samat sanat nuoren pietarilaismiehen ja keski-ikäisen armenialaisrouvan suusta. Uusrikkailla on vain rahaa. Oligarkki ansaitsee rintaliivibisneksellä eikä siinä ole mitään ihailtavaa. Ei edes käytöstapoja; saattaa keikaroida näkyvästi humalassa. Valtio ei anna mitään ja kellään ei ole aikaa.

Neuvostoaikaan kellään ei ollut rahaa. ”Ei tyyli ole rahasta kiinni”, Anahit kertoo ja soittaa pianoaan. ”Meillä oli korttelissa yksi ompelukone, joka kiersi tytöltä tytölle vuoropäivinä. Jos ei ollut juhlan aattona oma vuoro, neuloin mekon käsin.”

Nuorempi poika nukkuu bileillan jäljiltä. Vanhempi on Italiassa muotibisneksen maailmassa.

Gyumrin miehet

Gyumriin oli pakko päästä. Toisten turistien mukaan siellä ei ollut yhtään mitään. Me uskoimme, että se edustaisi hyvin Armeniaa.

Ensimmäinen taksi Irinan ja Stepanin naapurin kanssa Vanadzoriin. Kiva tyttö Sanahinin kukkulalta. Matkalla tulkkaamaan ranskalaisten turistifirmojen aikeita. Toinen taksi siskon ja veljen kanssa Gyumriin. Kiva tyttö Vanadzorista, toimi Eurasia-rahaston haastattelijana ja opetti yliopistossa taloustieteitä.

Oltaisiin voitu kertoa osoitekin, mutta kuski soitteli pari puhelua ja selvitti omista lähteistään mihin me olemme menossa. Hyvin ovat verkostojen merkityksen oppineet. Ja se kaupungin ainoa kotihotelli oli tyhjä, kun tulimme.

Tutkimme maanjäristyksen jäljet, Venäläisten rajavalvonnan ja puiston huvilaitteineen. Luimme parin korttelikävelyn ohjeistukset. USAid oli laatinut tarkat selostukset kaupungin vanhojen tyttökoulujen ja kauppiaiden talojen arkkitehtuurista ja elämästä.

Ööh….ei me… Kaksi olutta tuli pöytään jostakin. Viereisen pöydän miehet olivat ne meille ostaneet! ”Millaista elämä on Suomessa? Paljonko suomalaisia on maailmassa yhteensä?" Lordin ja Nokian tiesivät (sehän on pieni kaupunki, eikö?). Könkkökönkkö venäjää puhuimme kaikki. ”Kuusi vuotta olen tässä kahvilassa käynyt ja olen niin iloinen, kun tapaan teidät nyt.” Turkkilaiset kahvit ja toisen vaimolta kaksi puhelinsoittoa, kunnes lähtivät valmistautumaan työviikkoon.

Gyumri edusti hyvin.

Alaverdin kukkuloita ja rakkuloita

Venäjän mittakaavan jälkeen Armenia on niin pieni. Yöjunat vaihtuivat marshrutkoihin ja yhteistakseihin.

Helsingin ratikkalipun hinta, pari tuntia papparaisen ja nuoren naisen kanssa taksissa ja olimme Georgian rajan tuntumassa Alaverdissä. Pienen pieni kaupunki; vanhemman Lonely Planetin mukaan 20 000 asukasta, uudemman 10 000. Ehkä kuparitehdas hiipui tällä välin. Aikanaan se oli Neuvostoliiton ylpeys.

Neuvostoaikoina opettajana ja karateohjaajana toiminut pariskunta oli perustanut hostellin. Irina sanoi vaihtaneensa kaikki sängyt uusiin, kun joku turisti oli todennut entisten olevan liian pehmeitä. Nyt nukutti hyvin. Parvekkeella oli kiva tuuletella koipiaan. Illallisella erilaisia salaatteja, armenialaista leipää, tolmaa - omasta maasta. Aamiaisella itse tehtyä aprikoosi- ja kirsikkahilloa, vihreistä saksanpähkinöistä valmistettua makeaa tahnaa ja Irinan sivubisneksenä leipomaa täytekakkua. ”Kaikki turistit ovat vieraitani ja teen parhaani, jotta viihtyisitte Armeniassa.” Todellakin - vain sauna puuttui!

Laitoin ns. mukavat kengät jalkaan, kun lähdimme seikkailemaan ylös Haghpatin ja Sanahinin luostareille. Se oli virhe. Käveltiin polttavassa kuumuudessa jälkikäteen todettuna noin 15 kilometriä. Isoimmat vesirakkulat ikinä. Ukrainassa korjatut metallikantakorkkarit takaisin!

Sanahiniin pääsi onneksi köysiradalla. Luostari kuin luostari. Pieni kylä kukkulan päällä aivan ihana. Kello viiden ruuhkassa ihmiset usuttivat lehmiään takaisin. Kanat, aasit ja vuohet palloilivat kerrostalojen välissä. Mummot myivät kurkkuja, tomaatteja ja perunoita pahvilaatikoista. Eläimet näyttivät päätyvän alas pääkadun lihakauppaan.

Jotenkin vaikea uskoa, että MIG-hävittäjä on kehitetty täällä.

Relax - go Armenia!

Vähän aikaa oli vähän hiljaista, kun huomattiin, että olin kopioinut Jerevanin hotellit netistä ilman osoitetietoja. Oli tarkoitus merkkailla niitä kartalle lentokoneessa. Onneksi oli myös Wikitravelin tiedosto - ja siinä pari osoitetta. Ei muuta kuin viisumitiskiä kohti. Toinen valuutanvaihtojonoon muuntamaan dollarit drameiksi, toinen ranskalaisturistien sekaan pitämään paikkaa. Viisumi maksoi 3000 dramia (= 6 euroa), on kiva muisto ja estää/vaikeuttaa pääsyä Azerbaidzaniin.

Lentokenttähinnoitellulla ladalla kasinojen ja strippiklubien ohi kaupungin keskustaan ja sattumanvaraisesti valittuun ”hostelliin”. Kuusikymppinen pieni Anahit avasi oven. Aivan ihana asunto! Huonekorkeus neljä metriä, seinät täynnä taidetta, 12 neliön parvekkeelta näkymät ylös ”Mother Armenia” -patsaalle ja meidän huoneen ikkunasta oopperalle ja joutsenlammelle. Myös Ararat-vuori näkyi. Armenian ylpeys. Valitettavasti nykyään Turkin puolella.

Poliisiautoja joka puolella, kaikilla vilkut päällä. Outoja kirjaimia. Tummia ihmisiä. Miesporukoita. Hummus-illallisella piti vahtia laukkua tarkasti.

Seuraavana päivänä opittiin, että poliiseilla on aina vilkut päällä. Kaupunki on niin ”chillax” kuin olla ja voi. Kävelyvauhti on 0,01 kilometriä tunnissa ja kukaan ei herää aamulla aikaisin. Ihan lomaparatiisi! Kahviloiden aurinkovarjoja kaikki puistot täynnä, violetin ja oranssin värisiä kivitaloja, parvekkeita, vehreää, lämmintä ja maailman parhaat luomutomaatit, marjat, yrtit ja hedelmät. Ei saatu juuri millään menemään yli 5000 dramia illallislaskuun. Mikseivät kaikki tule tänne?

Saksalainen pariskunta yksivuotiaiden kaksosten kanssa tuli. Saavat 14 kuukautta äitiyslomaa, jos isäkin ottaa pari kuukautta, joten päättivät kiertää Mustanmeren autolla. Liettualainen nuoripari pyyhälsi jollain reissulla. Israelilais-palestialainen aviopari oli tullut tuulettumaan Tbilisin pölyistä. Georgia on kuulemma ainoa maa, jossa voivat asua.

Rantaa ei ole. Luostareita sitäkin enemmän.

Käytiin Khor Virapissa. Lähinnä tuijottelemassa Araratia. Nooan arkki jäi kuulemma tälle vuorelle jumiin. ”Welcome to Turkey”, sanoi kännykkä. Ei ollut Turkcellia blokattu, vaikka Armenian ja Turkin välinen raja muuten on kiinni ja äiti-Armenia valvoo sitä katseellaan ja miekka valmiina. Mielenkiintoisinta oli korealainen mimmi, joka otti miljoona kuvaa ja kertoi sata juttua. "Näytätkö tyypilliseltä suomalaiselta?" - kysyi, vaikka oli jo tavannut ainakin Simo Penttimiehen Suomesta. Lähti sitten reppunsa kanssa etsimään jonkinlaista kyytiä takaisin kaupunkiin. Asenne ratkaisee, ei kielitaito tai kello.

Toinen reissu tehtiin Sevan-järvelle. Ihan kaunis luostari sielläkin - ja presidentin loma-asunto. Sytytin kynttilän ja toivoin ns. kummipojalle hyvää elämää. Paikallisten kanssa keskusteltiin Suomenlahdesta ja Kaliningradin neuvostolaivastosta. Iranilaisten kanssa juteltiin ”Turist, Teheran - Turist, Finland” -akselilla ja asetuttiin yhteiskuviin. Parasta oli kuitenkin pariskunta, joka nappasi meidän tien poskesta marshrutkaa odottamasta. Jokaisen patsaan kohdalla pysähdyttiin ottamaan valokuvia. Ihmeteltiin maan rikkaimman oligarkin taloa - ja poikansa taloa. Vaihdettiin puhelinnumeroita ja suunniteltiin grillibileitä. Arvostukseni saksalaispariskuntaa kohtaan kasvoi huomattavasti kuskin ajotaitoa seuratessani.

Luostareiden lisäksi käytiin ”tavallisessa” armenialaisessa kirkossa. Osalla naisista oli huivi päässä, osalla ei, osalla joku lappu. Ristinmerkkejä tehtiin ja kirkosta poistuttiin peruuttamalla. Aika chillax. Kiivettiin Cascadea pitkin äiti-Armanian juurelle ja asetuttiin tottuneesti iranilaisten kanssa yhteiskuviin. Käytiin kansallismuseossa, kansanmurhasta kertovassa museossa ja ”contemporary experimental art” -museossa. Viimeisimmässä oli kaksi näyttelyä, joista toinen suomalaisen naisen. Kiinnitin oman Ararat-vuoreni pyykkipojalla narulle.