Ruoka

Ruoka oli ihan parasta ja joka päivän kohokohta. Ajattelin, et syön loppuelämäni puikoilla, ku olin paikallisia tuijottamalla oppinut ottamaan niillä pienet pähkinät ja liukkaat endiivit.

Itse ruoka ja se meininki.

Ekana ne tuo roskiksen, pöytään tai lattialle. Siihen voi kuoria muovin muoviastioiden ympäriltä. Tai heittää hot pot –tikut. Mut jos ei oo roskista – ja muutenkin – niin kiinalaiset heittää ylimääräiset roippeet lattialle. Mitä se haittaa? Tarjoilijat moppaa lopuks.

Ja mitä sekään haittaa, jos tuo omat ruoat mukanaan ja tilaa vaan juomat – tai toisinpäin? Ja jos on lapsineen syömässä ja vieressä on joku kymmenen hengen ukkoporukka mölyämässä ja ryypiskelemässä? Ei yhtäkään paheksuvaa tuhahdusta.

Eka dinneri. Keitot ei oo mistään kotosin, mut muu oli ihanaa.

Pinaatti-pähkinä-valkosipuli!

Hutong-kantis.

Sikspä mekin voitiin vaan reippaasti mennä ja yrittää sumplia, et miten täällä toimitaan.

Yleensä valittiin paikkoja, joissa on valokuvamenut. Helpompi siitä valita, et toi on selvästikin kokonainen sammakko, et ei sitä. Tai katukeittiössä tunnistaa mikä on vihannes. Jossei, niin sit Steven joutuu selvittämään, et tämä toinen ei syö sitä eikä tätä ja minä itse en sitä ja tätä, et tuokaa sen pohjalta jotakin. Kertaakaan en joutunut näyttämään lappua, johon mun ruokavalio oli kiinaksi kirjoitettu.

Koko ajan syödään.

Zhenyenin tofu oli hyvää!

Essut ja kaikki. Mut ei sentään servettiä otsalla, kuten naapureilla.

Pekingin pinaatti-pähkinä-valkosipuli-juttua oli pakko päästä syömään uudestaan!
Stiivi pääs myös mainoskuvaan olympia-kokiksen kanssa.

Nanjingin parempi safka. Huonompi oli jotain lihajutskaa, jonka päällä leijaili kalan nahkaa.

Mä muistan nää kaikki ruoat..

Hot pot oli ehkä parasta ja hauskinta. Joissain paikoissa on jääkaapit, joista ladotaan varrastikkuja koriin – ja niitä voi hakea lisää, jos siltä tuntuu. Pöydässä on porisevat padat, tikut sinne ja sit lautaselle. Tikku roskiin ja siitä lopuks lasketaan, et montaks söitte, tää on hinta.

Meidän ja kiinalaisten ero oli mm. se, että me tilattiin melkein aina riisiä, ne ei juuri koskaan. Ne tilas hirveesti ja otti loput mukaan. Me tilattiin vähän ja syötiin kaikki. Yritin kyllä sotkea riittävästi, etten näyttäis liian tarkalta.

Ja me oltiin tietty kahdestaan, kiinalaiset oli yleensä isolla porukalla. Istui pikku jakkaroillaan ja touhus. Me haettiin katsekontaktia tarjoilijaan, kiinalaiset vaan huus, että fuyen!

Ällöttävää oli vain ja ainoastaan se kananjalkojen syöminen. Siis sen, missä on kynnet ja muut. Yks nainen niitä napsutteli menemään luotijunassa. Naks, kynsiosan sylkäsy, Slurps, sluprs, luiden sylkäsy. Toinen tyttö söi vieressä jotain kermaleivoksia ihan rauhassa.

Kerran vaan tulin kipeeks ja oksentelin hotellin kyykkyvessaan (varmaan ainoa kyykkyvessa missään majapaikassa!). Mut se ei johtunut ruoasta vaan ennemminkin syömättömyydestä, kun meidän matkaeväät jollekin kuudentoista tunnin dösämatkalle on ehkä tuc-keksipaketti puoliks.

Juna, perus.

Juna, perus, local

Mitä nää on?

Potilaan kohtalo