Bambua ja banaania

Hotellin hässäkkä jatkui vielä lähtöaamuna. Oli ilmoitettu, että “järjestelmä” edellyttää, että mun pitää saapua aamuviideltä kuittaamaan oleskeluni, ja sitten voin jatkaa uniani puoleen päivään. Menin. Nyt “järjestelmä” edellytti, että lasku pitää maksaa sillä paikalla, ja voin jatkaa uniani tunnin-kaksi. Grrrrr! Opetin länsimaista ajattelua siitä, että asiakas tulee ennen “järjestelmää”. Nukkuma-aikaa tuli lisää, mutta päätin poistua mahdollisimman pian.

Bussiasemalle. En niistä kirjaimista ottanut selkoa, mikä dösä Kalpettaan on menossa, mutta riitti, että pällistelin huitteilla – kyllä intialaiset selvittävät, mihin mut pitää ohjata.

Noin viisi tuntia istuin yhden ukon kanssa puolentoista ihmisen tilassa. Meneehän se. En saanut aksentista kovin hyvin selvää. Mutta toisaalta ihan tarpeeksi. “Miten voi olla, ettei teillä ole lapsia, vaikka olette olleet naimisissa jo viisi vuotta? Onko joku ongelma? Oletko lääkityksellä? Harrastatteko seksiä?” Juu. Jos olis tollasesta kyse, niin Suomessa vois ehkä 40 vuoden ystävyyden jälkeen saunan lauteilla mainita, että “kun ei meille niitä lapsia”. Toinen sanois “nii”, ja asia olis ymmärretty.

Maisema alkoi kiinnostaa. Joka pikkukylässä hotelleja. Uskomattomia Hollywood-tähtien villojen näköisiä kivitaloja. Tiikerireservaatti ja norsujen myös.

Kalpetassa saatiin onneksi Corinnen (sveitsiläinen tutun tuttu, joka muuttanut Intiaan) kanssa tekstiviestiyhteys pelaamaan. Miehensä kävi noukkimassa mut asemalta ja kuskaamassa perhemajoitukseen. Isä, äiti, kaksi poikaa, miniä – koko ajan lapsi sylissä. Tai itse asiassa yksi poika, koska avioitunut poika oli toisessa kaupungissa töissä ja tuli kotikylälle vain parin kolmen viikon välein.

Ruokailu kolme kertaa päivässä – ensimmäisellä kerralla perinteisesti banaaninlehdeltä. Aterimet oli kuitenkin ulkomaaneläviä varten hankittu. Itse söivät oikealla kädellä. Ei se ehkä niin oudolta kuulosta, mutta kokeilepa kotona sössätä riisiä ja soossia sormin ja työntää suuhun. Tuli elävästi vaihto-oppilasajat mieleen, kun passasivat ja katsoivat vieressä, että tykkääkö se nyt tosta ja tästä vai mitä sille pitäisi antaa.

Kaikenlaista Keralassa yritetään. Teollisuutta ei ole. Suistoiselle maalle ei voi kai rakentaa, ja hallinto ei muutenkaan ole yhtä innokas kuin jossai Bangaloressa. Kuulemma melkein jokaisessa perheessä on joku, joka on Dubaissa töissä ja lähettää rahaa kotiin. Sitten on turismi. Ja kaikkihan siellä kasvaa.

Poika Varghese toimi oppaanani. Kierrettiin jalan ja mopolla kylää ympäri. Kahvi, kookos, ananas, 20 eri banaanilajia, mango, pippuri, kardemumma, inkivääri, kaneli… En todellakaan edes tunnista kaikkia hedelmiä, jotka kasvoivat jo perheen pihalla.

Bambuprojektin tiimoilta kyläläisten taitoja valmistaa bambutuotteita oli herätelty henkiin. Teeplantaaseilla tarjottiin naisille töitä. Leikkaavat lehtiä kuutena päivänä viikossa. “Helppoa työtä, voivat jutella keskenään ja ehtivät hoitaa aamulla ja illalla perheen ruokkimishommat.” Aivan sairaan kuuma, mutta hienot maisemat, sanoisin minä. “Heimoille” tarjottiin ilmaista koulua majoituksineen. Mutta ei niitä välttämättä kiinnosta opetella valtaväestön tavoille. Kaikille on taattu 100 päivää töitä vuodessa. Jonnekin peltohommiin isäntäperheeni äiti oli matkalla, kun lähdin kohti viimeistä määränpäätä, Kochia.