Kotiin!

Oli se Kochi kuitenkin Intiaa. En saanut yöllä yhtään nukuttua. No, aamulla aina kuitenkin herää – eli ehkä tunnin. Seitsemältä olin lentokenttäbussin pysäkillä. “Tänään on lakko. Bussit ei kulje. Ota taksi”, informoitiin vähän turhan iloisesti. Niin varmaan. Sanoin odottavani kunnes dösän pitäisi olla pysäkillä. Mulla oli kyllä, tapojeni mukaisesti, aikaa.

Onneksi mun epäkohteliaat vastaukset ei ehkä kuitenkaan ole todellisuudessa niin epäkohteliaita. Puolen tunnin päästä olin nimittäin kyselemässä taksin hintaa. 1500 Rs sanoi ensimmäinen. Aivan liian kallis! Rikshamiesten monopoli oli määrittänyt hinnaksi 850 Rs. Se sitten. Bussi olis ollut 70 Rs, mutta onneksi mulla oli rupioita jäljellä, koska en mitenkään pystynyt ostamaan mitään matkamuistokrääsää, vaikka kuinka edellispäivänä olin yrittänyt.

Rikshakuski kävi vaihtamassa univormun siviilipaitaan, tankattiin ja lähdettiin. Tyylikästä saapua lentokentälle rikshalla!

Delhissä en lähtenyt enää maanmieheni (Sen näkee ja etenkin kuulee HETI!) kanssa keskustaan. Mä jään lentokentälle oottamaan aamua. Enhän mä sinne paremmalle puolelle päässyt. Pakko oli mennä transit-hotelliin, joka maksoi saman kuin muut yöt yhteensä.

Kochi

Transit

Jee! Koneessa. Enää kahdeksan tuntia kotiin. Vieressä kiva intialaisnainen. Mutta miksi ne syöttää sitä intialaista ruokaa vielä palatessa? Yök!

Kotona! Parin päivän päästä myönnettävä: antibioottikuuri päälle, näytteet tutkittavaksi, lihotuskuuri käyntiin. Jaksaa sitten taas.

Kylttyyriä

Maailman kuumin matka. Ensin bussissa, sitten junassa. Tuli hetkeksi Stevenin nimeämää Windy fridgeä eli Helsinkiä ikävä.

Kochin on Keralan suosituin turistikohde. Juna-asemalla piti jonottaa pre paid -rikshajonossa. Taksijonot on mun juttu. En voi olla alkamatta järjestellä! Mun perässä oli joku länsimaalainen mimmi. Haluaiskohan se jakaa taksin. Ernakulamista Kochiin on kuitenkin jonkin verran matkaa.

Italialainen Cristina oli heti messissä. “Haluatko tulla samaan guest houseen?” No, ei mulla muutakaan ollut. Ja ei jaettukaan vain taksimatkaa vaan myös huone.

Ihanat italialaiset. Cristinalla oli joku tuttavaperhe kaupungissa. He olivat löytäneet myös yhden pariskunnan. Aaah! Pastaa. Ja jälkkäriksi gelatoa. Päätin, että seuraava i-maa on Italia!

Cristina oli taideihmisiä. Oli tullut vielä parin kuukauden reissun lopuksi Kochiin tutustumaan Intian ihkaensimmäiseen “biennaleen”. Hyvin se oli järjestetty. Ravattiin eri kohteissa niin paljon kuin ehdittiin. Sikakuuma ja kosteaa, hyvä olla mahdollisimman paljon portugalilaistyyppisten rakennusten suojissa.

Vartijat/oppaat ohjasivat kiertämään kaikki teokset. Eivät osanneet vastata Cristinan kysymykseen siitä, mikä oli yhteys seinällä olevien riisilajikkeiden ja kirjaan listattujen itsemurhan tehneiden maanviljeilijöiden välillä, mutta hyvää Suomi-tietoutta tuli. Menee ohi liikunnanopen kysymyksen, että eikös Sauli Niinistö ole meidän presidentti: “Poets of the fall -bändihän on Suomesta. Se on mun suosikki!” Ilmeisesti – uskomatonta, mutta totta – käyvät Intiassa heittämässä keikkaa! Ja sitten: “Suomi on se maa, jossa kiellettiin Aku Ankka, koska sillä ei ole housuja jalassa.” No. Totta. Joskus.

Illalliseksi pitsaa kaupungin rannan tuntumassa. Pitsa hyvä, ranta kamala. Eikö täällä nyt ole käsipareja?? Toisivat jonkun koululuokan siivoamaan – tai käyttäisivät niitä 100 päivän työllistettäviä!

100 päivän työllistettäviä löytyi seuraavana päivänä, kun Cristina jatkoi Hyderabadin kautta kohti Italiaa ja mä menin backwater cruiselle. Senhän takia Keralaan tullaan. Siivosivat joen pohjaa. Myös rakentajat olivat putsaamassa paikkoja: ottavat pohjasta hiekkaa, minkä johdosta talot valuvat sitten veteen. Poliisi käy päivittäin samaan aikaan sakottamassa.

Maisemat olivat kauniit. Kaikenlaista villiananasta, jota ei voi syödä, ja mangro, joka on melkein kuin mango, mutta sopii lähinnä itsemurha-aikeisiin. Lounasta syötiin banaaninlehdiltä. Tsekkiläisen mimmin ilme oli kuin oltais teuraaksi viemässä, kun ruokaa lapattiin sen eteen. Muu porukka olikin intialaisia. “What do you do in Finland? What does you father do? What does your mother do? What does your brother do?” Joo, ja mieheni on yliopistossa töissä – jos se nyt ketään kiinnostaa. No, kiinnosti: “I’m an anthropologist, too!”

Viimeinen Intia-päivä Kochissa. Tuntui melkein väärältä. Puolet porukasta on länsimaalaisia, kauppojen ikkunoissa luki “hassle free”. Mattancherryn puolella oli enemmän perusmeininki: maustemarkkinoita, juutalaiskaupunginosaa, basaaria, moskeijaa… Vapautin itseni kathakali-tanssinäytöksestä ja intialaisen klassisen musiikin konsertista. Tilasin terassilla jääkahvin.

Tästähän matkustamisessa on kysymys. Halutaan uutta ja äärikokemuksia. Huomaahan sen, että ollaan pikkupaniikissa – ei sitä normioloissa samalla lailla tarrautuisi toiseen turistiin. Mutta nää kokemukset otetaan hallitusti. Välillä pitää saada intialaisesta ruoasta tauko. Aina on varaa mennä hienoonkin hotelliin. Tietää, että kohta pääsee oikeaan suihkuun ja saa pestä vaatteet koneessa.

Bambua ja banaania

Hotellin hässäkkä jatkui vielä lähtöaamuna. Oli ilmoitettu, että “järjestelmä” edellyttää, että mun pitää saapua aamuviideltä kuittaamaan oleskeluni, ja sitten voin jatkaa uniani puoleen päivään. Menin. Nyt “järjestelmä” edellytti, että lasku pitää maksaa sillä paikalla, ja voin jatkaa uniani tunnin-kaksi. Grrrrr! Opetin länsimaista ajattelua siitä, että asiakas tulee ennen “järjestelmää”. Nukkuma-aikaa tuli lisää, mutta päätin poistua mahdollisimman pian.

Bussiasemalle. En niistä kirjaimista ottanut selkoa, mikä dösä Kalpettaan on menossa, mutta riitti, että pällistelin huitteilla – kyllä intialaiset selvittävät, mihin mut pitää ohjata.

Noin viisi tuntia istuin yhden ukon kanssa puolentoista ihmisen tilassa. Meneehän se. En saanut aksentista kovin hyvin selvää. Mutta toisaalta ihan tarpeeksi. “Miten voi olla, ettei teillä ole lapsia, vaikka olette olleet naimisissa jo viisi vuotta? Onko joku ongelma? Oletko lääkityksellä? Harrastatteko seksiä?” Juu. Jos olis tollasesta kyse, niin Suomessa vois ehkä 40 vuoden ystävyyden jälkeen saunan lauteilla mainita, että “kun ei meille niitä lapsia”. Toinen sanois “nii”, ja asia olis ymmärretty.

Maisema alkoi kiinnostaa. Joka pikkukylässä hotelleja. Uskomattomia Hollywood-tähtien villojen näköisiä kivitaloja. Tiikerireservaatti ja norsujen myös.

Kalpetassa saatiin onneksi Corinnen (sveitsiläinen tutun tuttu, joka muuttanut Intiaan) kanssa tekstiviestiyhteys pelaamaan. Miehensä kävi noukkimassa mut asemalta ja kuskaamassa perhemajoitukseen. Isä, äiti, kaksi poikaa, miniä – koko ajan lapsi sylissä. Tai itse asiassa yksi poika, koska avioitunut poika oli toisessa kaupungissa töissä ja tuli kotikylälle vain parin kolmen viikon välein.

Ruokailu kolme kertaa päivässä – ensimmäisellä kerralla perinteisesti banaaninlehdeltä. Aterimet oli kuitenkin ulkomaaneläviä varten hankittu. Itse söivät oikealla kädellä. Ei se ehkä niin oudolta kuulosta, mutta kokeilepa kotona sössätä riisiä ja soossia sormin ja työntää suuhun. Tuli elävästi vaihto-oppilasajat mieleen, kun passasivat ja katsoivat vieressä, että tykkääkö se nyt tosta ja tästä vai mitä sille pitäisi antaa.

Kaikenlaista Keralassa yritetään. Teollisuutta ei ole. Suistoiselle maalle ei voi kai rakentaa, ja hallinto ei muutenkaan ole yhtä innokas kuin jossai Bangaloressa. Kuulemma melkein jokaisessa perheessä on joku, joka on Dubaissa töissä ja lähettää rahaa kotiin. Sitten on turismi. Ja kaikkihan siellä kasvaa.

Poika Varghese toimi oppaanani. Kierrettiin jalan ja mopolla kylää ympäri. Kahvi, kookos, ananas, 20 eri banaanilajia, mango, pippuri, kardemumma, inkivääri, kaneli… En todellakaan edes tunnista kaikkia hedelmiä, jotka kasvoivat jo perheen pihalla.

Bambuprojektin tiimoilta kyläläisten taitoja valmistaa bambutuotteita oli herätelty henkiin. Teeplantaaseilla tarjottiin naisille töitä. Leikkaavat lehtiä kuutena päivänä viikossa. “Helppoa työtä, voivat jutella keskenään ja ehtivät hoitaa aamulla ja illalla perheen ruokkimishommat.” Aivan sairaan kuuma, mutta hienot maisemat, sanoisin minä. “Heimoille” tarjottiin ilmaista koulua majoituksineen. Mutta ei niitä välttämättä kiinnosta opetella valtaväestön tavoille. Kaikille on taattu 100 päivää töitä vuodessa. Jonnekin peltohommiin isäntäperheeni äiti oli matkalla, kun lähdin kohti viimeistä määränpäätä, Kochia.