Kylttyyriä

Maailman kuumin matka. Ensin bussissa, sitten junassa. Tuli hetkeksi Stevenin nimeämää Windy fridgeä eli Helsinkiä ikävä.

Kochin on Keralan suosituin turistikohde. Juna-asemalla piti jonottaa pre paid -rikshajonossa. Taksijonot on mun juttu. En voi olla alkamatta järjestellä! Mun perässä oli joku länsimaalainen mimmi. Haluaiskohan se jakaa taksin. Ernakulamista Kochiin on kuitenkin jonkin verran matkaa.

Italialainen Cristina oli heti messissä. “Haluatko tulla samaan guest houseen?” No, ei mulla muutakaan ollut. Ja ei jaettukaan vain taksimatkaa vaan myös huone.

Ihanat italialaiset. Cristinalla oli joku tuttavaperhe kaupungissa. He olivat löytäneet myös yhden pariskunnan. Aaah! Pastaa. Ja jälkkäriksi gelatoa. Päätin, että seuraava i-maa on Italia!

Cristina oli taideihmisiä. Oli tullut vielä parin kuukauden reissun lopuksi Kochiin tutustumaan Intian ihkaensimmäiseen “biennaleen”. Hyvin se oli järjestetty. Ravattiin eri kohteissa niin paljon kuin ehdittiin. Sikakuuma ja kosteaa, hyvä olla mahdollisimman paljon portugalilaistyyppisten rakennusten suojissa.

Vartijat/oppaat ohjasivat kiertämään kaikki teokset. Eivät osanneet vastata Cristinan kysymykseen siitä, mikä oli yhteys seinällä olevien riisilajikkeiden ja kirjaan listattujen itsemurhan tehneiden maanviljeilijöiden välillä, mutta hyvää Suomi-tietoutta tuli. Menee ohi liikunnanopen kysymyksen, että eikös Sauli Niinistö ole meidän presidentti: “Poets of the fall -bändihän on Suomesta. Se on mun suosikki!” Ilmeisesti – uskomatonta, mutta totta – käyvät Intiassa heittämässä keikkaa! Ja sitten: “Suomi on se maa, jossa kiellettiin Aku Ankka, koska sillä ei ole housuja jalassa.” No. Totta. Joskus.

Illalliseksi pitsaa kaupungin rannan tuntumassa. Pitsa hyvä, ranta kamala. Eikö täällä nyt ole käsipareja?? Toisivat jonkun koululuokan siivoamaan – tai käyttäisivät niitä 100 päivän työllistettäviä!

100 päivän työllistettäviä löytyi seuraavana päivänä, kun Cristina jatkoi Hyderabadin kautta kohti Italiaa ja mä menin backwater cruiselle. Senhän takia Keralaan tullaan. Siivosivat joen pohjaa. Myös rakentajat olivat putsaamassa paikkoja: ottavat pohjasta hiekkaa, minkä johdosta talot valuvat sitten veteen. Poliisi käy päivittäin samaan aikaan sakottamassa.

Maisemat olivat kauniit. Kaikenlaista villiananasta, jota ei voi syödä, ja mangro, joka on melkein kuin mango, mutta sopii lähinnä itsemurha-aikeisiin. Lounasta syötiin banaaninlehdiltä. Tsekkiläisen mimmin ilme oli kuin oltais teuraaksi viemässä, kun ruokaa lapattiin sen eteen. Muu porukka olikin intialaisia. “What do you do in Finland? What does you father do? What does your mother do? What does your brother do?” Joo, ja mieheni on yliopistossa töissä – jos se nyt ketään kiinnostaa. No, kiinnosti: “I’m an anthropologist, too!”

Viimeinen Intia-päivä Kochissa. Tuntui melkein väärältä. Puolet porukasta on länsimaalaisia, kauppojen ikkunoissa luki “hassle free”. Mattancherryn puolella oli enemmän perusmeininki: maustemarkkinoita, juutalaiskaupunginosaa, basaaria, moskeijaa… Vapautin itseni kathakali-tanssinäytöksestä ja intialaisen klassisen musiikin konsertista. Tilasin terassilla jääkahvin.

Tästähän matkustamisessa on kysymys. Halutaan uutta ja äärikokemuksia. Huomaahan sen, että ollaan pikkupaniikissa – ei sitä normioloissa samalla lailla tarrautuisi toiseen turistiin. Mutta nää kokemukset otetaan hallitusti. Välillä pitää saada intialaisesta ruoasta tauko. Aina on varaa mennä hienoonkin hotelliin. Tietää, että kohta pääsee oikeaan suihkuun ja saa pestä vaatteet koneessa.