Jepu jee, Intiassa ollaan

Viimeiset pari päivää ennen lähtöä Steven valmensi mua. Ei käyty painiotteita läpi, mutta muuten vähän kuin sotaan. Vaatteet sellaiset, että niistä on suojaa. Valheet valmiiksi: aviomieheni on hotellilla sairaana. Nimeni on Siiri. En voi auttaa ketään missään asiassa enkä vahtia niiden laukkuja. Tiedän aina mihin olen menossa enkä tarvitse kenenkään neuvoja.

Helsinki-Vantaalla intialainen nunna pyysi vahtimaan laukkujaan, kun käy vessassa. No, okei.  Kuka nyt uskovaisia epäilisi. Koneessa istuin intialaisen tytön vieressä. Sillä oli Lumiallaan videopuhelu käynnissä. Ruoaksi Shahi Paneeria. Aloin relata. Delhin kentällä hiljaista ja viimeisen päälle siistiä. Tapasin yhden pariskunnan, mutta yhteinen taksi jäi ottamatta, kun jäinkin vaihtamaan rahaa. Mutta kyllähän täällä pärjää. Madventuren Tunnakin tuossa vaimoineen ja pikkulapsineen.

Mä etsin sen metron. Ovesta ulos ja heti hyökkää joku kundi. ”Metro on kiinni. Mutta voidaan mennä katsomaan.” Kohti tunnelia siis. Aika hiljaista. Langat edessä ja joku vahvisti, että korjaushommia on eikä metro kulje. Kai se on uskottava. Kolme nuorta norjalaiskundia oli kans paukkaamassa metroon. Meille siis yhteinen taksi. Ystävällinen oppaani talutti meidät johonkin ja päästiin hienoon autoon. Toinen erittäin ystävällinen opas lähti kyytiin, kun kuski ei puhunut englantia.  Matkalla apinoiden puisto. Autot ja tiet hyvässä kunnossa. Koiria. Ihmisiä pikku nuotioidensa ääressä. Hiljaista klo 8 aamulla.

Saavutaan johonkin turistibyrooseen kysymään ajo-ohjeita . Ja selviää: Koko basaarikatu on suljettu, hotellitkin kiinni. Mellakoita sen raiskauksen takia. Ei ole turvallista olla koko Delhissä. Soitetaan poikien hotelliin. Näin on, valitettavasti. Soitetaan mun hotelliin, juu kyllä. (katoin, että näppäili numeron oikein, puhuin itse tyypin kanssa) Soitetaan Norjan lähetystöön. Paetkaa. Ei hitto. Mä soitan Stevenille: ”That’s bullshit”. 

Voisiko madam nyt poistua viereiseen huoneeseen, kun poikien 18 päivän reissuohjelma alkaa tässä jo valmistua. No voin poistua. Kolme euroa minuutti, mä soitan ite sinne hotelliin! ”Ei täällä mitään hätää ole. Milloin tulet? Ota riksha, 40 rupiaa.”

Katsoin asialliseksi mennä takaisin poikien huoneeseen. Turistibyroon ukolla piti pokka. ”Ai, no mene sitten sinne.” 

Norjalaisten kanssa neuvottelua, että jatketaanko meidän huijaritaksilla. Jatkettiin. Sama se. Ystävällistä opasta ei näkynyt missään. Kuski puhui englantia. Jätti meidät rautatieaseman eteen. Musta näytti, että vastapäinen katu oli YouTubesta tuttu basaarikatu, jota etsimme. Jatkoin kuitenkin poikien perässä kohti asemaa. ”Juu , juu. Teidän pitää mennä aseman toiselle puolelle. Mutta teidän pitää ostaa junalippu, että voitte mennä asemalle. ”Mitä hemmettiä? Päädyttiin sitten kuitenkin tarkastamaan se basaarikadun näköinen.  Ohjeissa kuvattu moskeija näkyi kadun päähän asti. Jes! Ennen sitä oikealle. Poikien hotelli oli ensin. Vieressä mun!

”Soititko äsken? Voi, kun olet viisas. Ei pidä ikinä uskoa kenenkään neuvoja.” Ei vissiin.

”Voi, kun olet niin kaunis. Olet meidän paras vieras. Voinko ottaa valokuvan? Voinko etsiä sinut Facebookista?”. Ei nyt oikein, kun aviomies on niin mustasukkainen.  Ja hakuasetukset uusiksi.