Rantaloma

Aloha-bussi Taichuingista etelän Kaohsiungiin yllätti. Ensinnäkään ei ollut ilmastointi täysillä. Toisekseen en oo tollasta dösää nähnyt. Oltiin ku business-luokassa. Angry birdsia en pelannut, mutta merileväkeksit söin.

Kaohsiungissa oltiin samassa ajassa kuin kesti Taichungissa maanjäristysmuseolle. Metroon. Rutiininomainen maininta, että huone on 30. kerroksessa. Sanoin, että Suomessa korkein on noin 22. Hih! Telkkari päälle. Sanottiin, ettei tarvita sitä. Hih!

Hiljaista oli tässäkin 2,7 miljoonan ihmisen kaupungissa päiväsaikaan. Ja supersiistiä ja turvallista ilta-aikaan. Toisin kuin Kaisaniemessä, Kaohsiungin puistossa voi hyvin kulkea ja ottaa kuvia bling-kirahveista. Ei yhtään jännittäis mennä edes hammaslääkäriin täällä.

Englannilla pärjää hyvin. Ja Stevenin kiinalla. Aina sitä kehuvat, ooh, Harbin! Ainoa vaikeus on, että Taiwanissa käytetään vanhempia kirjanmerkkejä, Kiinassa osa on modernisoitu.

Ravintoloissa merkittiin tilaus menuun – joko niitä on paperinivaskallinen tai sitten se on muovia, josta tussin voi pyyhkiä pois. Oluen voi hakea vaikka itse jääkaapista. Pullot lasketaan lopuksi. Ellei sitten lankea eri olutmerkkien myyjätyttöjen puheisiin. Selostavat brändiasu päällä miksi juuri Taiwan 18 days on parasta, tai että Tiger on erilaista kuin muualla. 

Oh, you’re from Finland! It’s next to Norway. How can you sleep there in summer? Drinking beer helps, sanoi Steven. Hih! How are you getting back to your hotel? We walk, vastattiin. Hih!

Kaohsiungin leijona

Love river. Taidealue – aina hyvä. Perinteiset iltamarkkinat. Koirat trimmattuina ja kärryissään. Ihmiset siististi jonossa metron ovien laidoille merkityillä kaistoilla. Ei roskan roskaa.

Hotellin nainen taputti käsiään, kun sanottiin, että mennään seuraavaksi Taitungiin. Sillä sinne päädyttiinkin, kun oli käsitys, että itärannikko on taiwanilaisten lomailupaikka. Rantoja ja vuoria.

Näitä junasta kai näkyikin. Mutta enhän mä pysy hereillä.

Pikkukaupunki, noin 100 000 asukasta. Ei paljon metroja ole, eikä rautatieasemalta mene edes bussia keskustaan. Tai meni. Joskus puolentoista tunnin päästä. Hotelli oli heti vieressä. Kahdeksas kerros tällä kertaa. Tai nelonen (ja ysi) kylläkin puuttui, epäonnen numero.

Kanalta jalat, ankalta pää 

Rannalle. Tyhjää. Taifuunit ja tsunamit. Pari kalastajaa, ja karaoken kailotus rantakahvilasta. Puolivillejä koiria. Kaikilla kuitenkin pannat kaulassa ja luultavasti rokotukset kunnossa.

Tuuli ulvoi hotellin ilmastointikanavissa. Mormonit päivystivät iltamarkkinoilla. Vuosi oli 106. 

Näin luki mm. forest parkin -lipuissa ja silloin sun tällöin muuallakin. Ajanlasku, joka alkaa vuodesta 1911, kun Sun Yat-sen käynnisti vallankumouksen. Sen myötä Republic of China siirtyi Taiwaniin 1949 - ja osa porukasta jäi sinne mantereelle - mutta tätä jakoa ei nyt ole mitään tarvetta korostaa. 

Kaohsiungissa olin jo ihan valmis suosittelemaan Taiwania jokaiselle. Kiina-light, Hong Kong style. Mutta välillä on ollut sellanen Fargo-olo. On niin mukavaa ja siistiä, ihmiset ystävällisiä. Ja sitten kuitenkin jotenkin outoa istua teemuki kädessä 7/eleveniä vastapäisen – jo kiinni olevan – putiikin penkillä (vaihteeks, kun ei viitsi Donutes-kahvilaan enää kolmatta kertaa samana päivänä mennä). Kello on kymmenen, mitään ei tapahdu. Putiikin pitäjä tulee käymään, ei vilkaisekaan meitä.

Hualienissa ideana olis mennä Taroko-kansallispuistoon. Sinne meidän “homestayn” omistaja yritti kovasti meitä ohjelmoida. “Näyttää Ruotsilta.” Eihän me nyt sinne – muutenkaan. 

Enemmän turistimeininki selvästi. Pyöräilyreittejä voi mennä ja leimata tunnuksen passiinsa. Iltamarkkinoiden alue oli vähintään yhtä iso kuin itse kaupungin keskusta. Busseja parkkiksella. Festarikatoksia riveittäin. Vettä satoi. Saksofoni soi ja mies lauloi käheällä äänellä. Nainen vieressä vaan oli turhan hartaan näköinen, eikä show näyttänyt vetävän kovin paljon yleisöä.

Uutisissahan oli just, että Taiwanissa kiellettiin kissojen ja koirien syönti. Aika etäiseltä tuntuukin. Oikeesti. Hyysäys on viety uudelle tasolle. Ihmiset odottaa paperi kädessä vieressä, kun koirat kykkii tarpeillaan! Ja ei mitenkään muodon vuoksi. Mihin ne edes laittaa ne paperit, kun ei niitä roskiksia ole? Niitä pannoitettuja kulkukoiria rapsutellaan asemilla ja kaupungilla. Kissan ympärille kertyi heti yleisö kännykkäkameroineen.

Taipei, ah! Kaikki toimii, ei vois olla helpompaa. Rantaloma jatkuu jokinäkymin. Kävelykadun kahvilassa kivaa jutustelua. Ooh, Suomi! Nokia 3310 ja matopeli. Ja Suomen koulutusjärjestelmä on se mihin Taiwankin pyrkii, sanoi nuori kundi. Kalsarikännien maine ei liene kiirinyt, vaikka Tanskan hygge kirjakaupoissa on näkynyt.

Kirjakaupoissa on muuten rento meininki. Kaikki istuvat rappusilla ja nurkissa kirja, lehti ja ehkä kahvikuppikin kädessä. Mitä sitten missäkin saa tehdä, kun metroissa ja puistoissa on niin tarkat säännöt.. Ja siinä roska-asiassa. Nimittäin, kun roska-auton laulu kuuluu, niin ihmiset tulevat kaupoistaan ja ravintoloistaan kadulle ja heittävät roskapussit suoraan autoon. Sveitsin systeemi, että jätetään määrätynlaisia pusseja määrättyinä kellonaikoina tienposkeen onkin aika joviaali.

Hotellihuoneen ikkunasta

kuin myös

Nähtävyyksistä käytiin tarkastamassa Chiang kai-Shekin (sotapäällikkö ja Taiwanin johtaja 1928-1975) ja Sun yat-Senin (vallankumouksellinen ensimmäinen presidentti) muistopaikat. Ekasta mulle jäi mieleen, että herra sai aina välillä länneltä tukea valtapyrkimyksissään ja välillä ei. Lopulta tajusi olla hiljaa ja johtaa vain Taiwania. Sanoi Steven. Tokan laajoista esittelyistä muistan kolme pointtia, joiden varaan hän halusi Taiwania rakentaa: nationalismi, demokratia ja elämänlaatu.

Duunissa töissä

101

Travel card edustaa Sun Yat-senin oppeja!

Ja täydellinen combo: Huotong cat village. Mulle kissoja ja Stevenille 1990-luvulla suljettu kaivos. Vaikka pakko myöntää, että se kaivoksen puoli oli oikeastaan mielenkiintoisempi hiljaisine katuineen. Tausta on se, että kun ihmiset lähtivät kylästä työn perään ja kissanreppanat jäivät, niin joku keksi kääntää koko homman kissojen ympärille. Post-industrial catilism.

Vappu vietettiin metrolinjan päässä Tamsuissa, jossa portugalilaiset aikoinaan mellestivät. Kunnon picnic: kokista, subit ja lämpöä +28. Mutta ei sitä saa mukaan!

Bye bye. Niin täällä sanotaan. Kiva reissu. Kiva tulla kotiin!! 

Vaikka Steveniä mulla on kyllä ollut ennakoivasti jo pari viikkoa vähän ikävä... Ku eihän me sitte kotona olla yhessä 24/7.