Takaisin alkukotiin

Jos jollekin tuli siellä Tansanian savanneilla olo, että on palannut alkukotiin, niin mulle se tulee Bishkekissä. Niin ihanaa! Lauleskelin vaan. Pää hyrräs ajatuksia täynnä. Kaikki tutut kahvilat Johnny pub, Fat boys, Pepperoni, Faisa, Edgar’s… Ja rullaluistimet, tandem-pyörät, pikkujuna ja valokuvaus täytetyn leijonan vieressä.

Sama musiikki on soinut ihan kaikkialla: James Blunt, Rihanna, ja joku räppibiisi, jonka videossa on ankkoja. Mutta jotenkin kaikki on paljon symppiksempää Bishkekissä.

Kirgisialaiset on jotenkin niin jalat maassa. Kaupunki on ihmisiä eikä autoja varten. Kazakstan on kuin Ruotsi ja Kirgisia Suomi.

Parit revoluutiot on vedetty ja presidentin palatsiin rynnistetty perinnehatut päässä. Ei oo ehkä rahaa, mutta demokratia on. Ja Zhirinovski näitäkin vainoaa: yritti ehdottaa, että Kirgisia antaisi Issyk-kul järven Venäjälle – ei tullut järveä vaan elinikäinen maahantulokielto.

Se järvi on Kirgisian suuri ylpeys. Maailman toiseksi suurin suolainen järvi, joka ei jäädy koskaan. Upeat maisemat, oma ekosysteemi. Neuvostoaikaan työn sankarit pääsivät terveyskylpylään hoitoihin. Jos oli oikein super, niin Issyk-kulille.

Cholpan-Ataan painettiin ensin. Bussiasemalle vaan ja tila-autoon. Auto lähtee, kun se on täynnä. Ihmisiä tai kuljetettavia paketteja tai auton puskureita. Sitten maksetaan ja ajetaan tankille. Bensa maksaa ehkä 50 senttiä litra, muttei se tietysti halpaa ole.

Kiinalaisten rakentama tie tulleineen. Liikenne on asiallista. Töötätään vain varoitukseksi. Poliisi se hankalin on. EU on keksinyt lahjoittaa tutkia. Tosi hyvää pr:ää, kun huitovat niillä näön vuoksi, pysäyttävät jonkun ja ottavat parin euron pikalahjuksensa. Sitä me yhtenä iltana hotellin parvekkeelta seurattiin.

Kaksi keski-ikäistä matemaatikkonaista meidän kanssa Cholpan-Ataan tuli, mutta muuten siellä ei ollut vielä juuri ketään. Ei vielä lämmintä. Pari ukkoa veti rantakalsarikännit koiran kera ja lehmät hengaili biitsin liepeillä. Musiikki maksoi kahvilassa 30 somia (50 senttiä) – ihan sopuhinta. Jossei nyt ihan Costa del Sol tullut mieleen, niin ehkä Kalajoki. Hienot vuoret, järvi, ja korkeassa ilmanalassa polttava aurinko. Kaikkea hienoa Turkista – vaatteita ja Antalya-kahvila.

Halal-paikkaa osattiin välttää, mutta ruokamoka numero kolme tapahtui silti. Kymmenen vuoden venäjän opit meni taas sen verran pieleen, että munakas ilman lihaa tuli makkaravuoren päällä. Eka tapahtui, kun en älynnyt linssikeiton kohdalla lihapitoisuutta edes tiedustella ja Tarazissa just, kun oltiin eri mieltä, oliko se tarjoilija sanonut lihakysymykseen kyllä vai ei. Da ili njet.

Oikeasti ruoat on kyllä olleet ihan hyvät. Steven on onnessaan pelmenien, stroganoffin, seljankan shahshlikin, lagmanin, ganfanin ja plovin äärellä. Mä oon syönyt vähemmän paikallista falafelia, pastaa ja pitsaa, tai aamiaislistalta varenikeja (perunatäytteinen ravioli), blinejä tai salaatteja. Tai tilannut kaiken mitä ilman lihaa löytyy: munakas, ranskalaiset, kreikkalainen salaatti.

No, ok. Eteenpäin. Kohti itää. Taakse jää kallis (16 e/yö) viimeisen päälle laitettu, persoonaton hotellihuone, Hairun-tv ja karhea vessapaperi. Karakoliin!

Karakolin hotellissa oli karaktääriä, jenkkihenkisessä kahvilassa ei, koko kaupungissa todellakin!

Aikamatka. Joskus, ajat sitten, omakotitalot ovat olleet hienoja. Kerrostalotkin ehkä ok. Jos osais valokuvata, niin vois ottaa mistä vaan kuvan. Vaikka kahvilassa, jossa häärii babushka, seinällä on korni maalaus ja taustalla muovikukka ja musiikkivideo (Rihanna).

Vaeltamaan tänne tullaan, mutta ei mun kiinalaisilla kengillä, jotka olin kylmempää ilmaa ajatellen hankkinut Bishkekistä Dordoin basaarista. Menimme eläintarhaan. Susia, karhuja ja Prezewalskin hevosta pääsi viiden sentin päähän. Joku kettu ravas häkissä edes takas. Kiinalaista moskeijaa sain naisena ihailla vain ulkopuolelta, mutta karkkeja antoivat kuitenkin. Basaarissa oli dvd:t, rintsikat, ruukkuyrtit ja patjat vieri vieressä. Kaupungilla kanagrilli ”turkkilaisella teknologialla”, turkkilaiset astiat, turkkilaiset vaatteet.

Vaeltamisen lisäksi vetonaula on sunnuntaiaamun eläinmarkkinat. Sinne reippailtiin aamukuudelta ja tihkusateessa. Ihan parasta! Kukaan ei möykkää eikä huuda. Jollain ukolla on pari mullikkaa. Lapsilla ja naisilla vuohia ja lampaita narun päässä. Ja ne hevoskuiskaajat! Veikkaan, että ne hevoset on puolivillejä, mutta ihan rauhassa ne nuokkuu, kun ne ukot nykäsee narusta. Koeratsastavat verkkareissa. Jos joku sitten ostaa esimerkiksi lampaan, niin jalat vain nippuun ja takakonttiin. Jos hevosen, niin auton lavalle vaan.

Ja Virva lentokoneeseen. Pakko oli palata Bishkekiin. Maailman parhaaseen kaupunkiin. Menee Istanbulin ohi, kun oon niin maalaistyttö. Bishkekissä on sopivasti ihmisiä, 1,5 miljoonaa, sopivan väljästi. En osaa selittää. Ne puistot ja karaoket, rullaluistimet ja leuanvedot. Perinnehatut. Ei jännitetä niin kuin Suomessa. Meillä ei saa kauppahallissa yhdistää eri putiikkien ruokia. Kirgisiassa voi ottaa lopun vodkan dogibagiin tai tuoda omat juomat halal-paikkaan.

Alle 8 kiloa tavaraa eikä mulla ollut mitään ikävä. Mutta olenhan mä silti rikas ja etuoikeutettu. Jonkun tiedon mukaan keskivertokirgisialaisella on varaa käydä kahvilassa syömässä kerran vuodessa. Mä voin sen kolme euroa investoida illalliseen milloin vaan. Ja napata 1,5 euron taksin kotiin, kun yöllä on säkkipimeää, ja katu täynnä kuoppia ja kannettomia viemäreitä. En tiedä. Tai miksei jostain paikasta saa vaan tykätä?

Mä olisin niin helposti voinut jäädä Bishkekiin jumiin. Jos Putin olis saapunut pari tuntia aikaisemmin, olis kaikki tiet olleet suljettuja, ja olisin varmasti myöhästynyt. Jos oltais oltu järvellä viikkoa myöhemmin, oltais voitu jäädä jumiin mielenosoittajien blokattua tien. Mutta Suomeen mä pääsin. Steveniltä vakkarikahviloissa kyselivät mihin mä oon kadonnut.

”She went back to the real life.”

Leviää meininkiä

Asenne on eri, rahan määrä on eri. Huomaahan sen jo maiden lipuista: Kirgisialla paimentolaisten perinneteltta jurtta, Kazakstanilla kotka auringon alla. Tarazin kaduilla tasainen asfalttipinta.

On sitten varaa kyykyttää ulkomaalaisiakin vähän enemmän. Viisumikuulustelussa Helsingissä keksivät laittaa varaamaan hotellit etukäteen. Varasin ja peruin. Maassa pitää rekisteröityä. Ihan hauskaa. Yksi päivä siinä meni, kun odoteltiin luukkujen takana ukrainalaisten ja uzbekistanilaisten kanssa, kun verkkatakkiin sonnustautunut nuori kundi hoiti kaikkien asiat. Joku antoi setelin passin välissä, mummo tiedusteli mitä dokumentteja hän tarvitsee matkustaakseen Astanaan. No, ei enää Neuvostoliiton kaaduttua mitään. Se on Kazakstanissa.

Museossa ehdin avata suuta sen verran, että jouduttiin maksamaan ulkomaalaisten lipun hinta. Muuten oltais menty paikallisista – etnisistä venäläisistä. Saatiin yksityiskierros oppaan kanssa. Basaarissa oli vain kiinalaista perusromua, mutta muuten Nazerbaevin 2050-ohjelma tuntuu toimivan. Ihan rehellisillä vaaleillahan se on 95 prosentin ääniosuudella valittukin.

Olis siellä Tarazissa viihtynyt. Neukkuhotellissa oli tunnelmaa, terasseilla puiden varjo. Mutta viimeiset munakkaat kantiskahvilassa ja kohti Almatya.

Tie oli nelikaistainen ja meni suoraviivaisesti tasaistakin tasaisemman tasangon halki. Sitten Almaty. Kuin olis Mumbaihin tullut! En uskalla ajatellakaan miltä Astanassa näyttää, kun Nazerbaev on sen tyhjästä pääkaupungiksi pystyttänyt. Almatyssakin oli joka paikassa vilkkuvat neonvalot, kaduilla jättiläismäisiä city-maastureita, ihmisillä lemmikkikoiria, kahviloissa tuontiolutta ja hotellin vieressä Eiffel-torni. Polkupyörällä voi ajaa omalla kaistalla. Ja lomalla matkustaa Turkkiin, joka on täälläpäin maailmaa suurin hitti kaikessa.

Kazakstanilaisista on, maan omankin statistiikan mukaan, 12 prosenttia köyhiä. Muttei täällä. Paitsi me. Hinnat olivat nimittäin nelinkertaiset! Ekan illan pitseriassa pitsa oli 10 euroa (2000 tengeä), olut neljä. Aivan järkyttävän kallista! Joka paikassa etsittiin työntekijöitä, kun ei tavallisella myyjällä varmaan ole varaa Almatyssa asua. Ja kaikki autot on takseja. Käsi bussin viittelöinnin tapaan ojoon vaan.

Jos Bishkek on vihreä, niin Almaty on, jos mahdollista ja näköjään on, vieläkin vihreämpi. Mielettömiä puistoja, valtavia puita leveillä kaduilla. Kohtuuhintaisiakin kahviloita löytyy. Ja Hesburger. Basaarissa oikea meno: näkee mistä ruoka tulee, kun kasvattaja varmaan itse myy Mansikin päätä, mummo on leipassut leivät aamusella ja kuivatut hedelmät ja pähkinät on kasvaneet lähiseudulla. Museossa erittäin hyvä öljy-yhtiön propaganda-show, sinertävät valokuvat ja powerpointit.

Hyvin menee. Mutta me lähdetään takaisin kohti Kirgisiaa. Vaikka siellä kazakstanilaismimmin mukaan ei paljon kannata Hiltonista poistua, kun ryöstävät heti.

Kuusi tuntia Kegeniin. Ei ollutkaan raja auki. Kuusi tuntia takaisin Almatyyn. Sen siinä reissulla nyt sitten viimeistään oppi, että Kazakstanilla menee hyvin. Propagandataulut olivat rajakaupungissa ojossa. Kegen on uskomaton tuppukylä. Ja sitten sen, että jos joskus on tarvetta, niin toivoisin, että on kirja How to raise a keski-aasialainen bebe. En tiedä mitä ne näille lapsille syöttää tai sanoo, mutta yhdelläkään automatkalla ei yksikään lapsi (ikä 0-9 vuotta) ole inahtanut kertaakaan, vaikkei niillä ole edes omaa paikkaa tai mitään pleikkaria. Pillimehu voi olla, jos on tosi kuuma. Äiti voi matkustaa käsilaukun kanssa.

Laatuaikaa - Kirgisia!!

Voi, voi. Mä pilaan tän nyt heti kaikille, jotka oli just lähdössä Kirgisiaan suuren seikkailun odotuksin. Mäkin odotin, että nyt on tulossa eksoottisin matka ikinä. Lentokoneessa ihmisillä perinnehatut päässä ja heppabuutsit jalassa. Kaupungille wild East –meininki, rötyistä ja joka kulman takana joku aseen kanssa.

Ei. Pimeälle kentälle laskeuduttiin. Täysi hiljaisuus. Passintarkastuksessa ei sanaakaan. Ja siellä mä olin. Siistiä, hienoja autoja, suora moottoritie. Kauppoja, kahviloita. Vihreää ja nättiä.

Tykkäsin heti Bishkekistä! Elintaso ja elämänlaatu on just kohdallaan. Kaikkea löytyy. Mp3-soittimet ja tabletit, Mangot ja H&M:t + Vuittonit ja niiden kiinalaiset kopiot. Kodeissa voi olla vähän askeettisempaa, mutta parempi vaan. Miksi sinne pitäis kaikenlaista kerätä ja verhon väristä stressata? Älä korjaa sitä, mikä toimii. Sähköt menee silloin tällöin. Lämmintä vettä ei ole ainakaan kesällä. Kun rappukäytävään vaihdettiin lamppu, joku vei sen seuraavana päivänä. Mitä sitten? Löytää sitä kotiinsa vähän hämärämmässäkin.

Sanoin yhdelle kirgisialaiselle, että Kirgisia on mulle eksoottisempi matkakohde kuin Intia. Jonnekin Goalle voi ottaa pakettimatkan kuka vaan. Mutta toisaalta kyllä elämänmeno on Intiassa ihan täysin erilaista kuin meillä. Bishkekissä aika samanlaista.

Tai hauskempaa. Hyvää ruokaa saa mistä vaan ja milloin vaan. Kahvilasta ei koskaan ole paria sataa metriä kauempana. Narodnij-ruokakauppa 24h on joka kulmassa. Baarissa esitetään jazz-versioita sotalauluista tai pidetään tosissaan tietovisaa joukkueille. Kadulla on karaoke-laitteet ja rullaluistimien vuokraukset.

Mietin, että oon varmaan ollut edellisessä elämässäni kirgisialainen: ihmiset on musta niin kivannäköisiä – aasialaisen ja eurooppalaisen välimaastosta. Hillittyjä ja hiljaisia. Kukaan ei tuijota. Metallikeikalla bändi kielsi aplodit. Ja sitten ripaus fiineilyä. Tytöille tuodaan aina oluttuopin kanssa pillit, korot saa olla yhtä korkeat kuin hame pitkä. Ja tietysti hevosia maa täynnä.

Sitten yritin olla kriittinen. Kai mä nyt tykkään, kun oon lomalla, on lämmintä ja saan olla Stevenin kanssa. Sapatti vetelee viimeisiään, ja mun ei tarvitse tässä todellisuudessa oikeasti elää. Harva maksaa veroja, valtio ei saa edes katukylttejä ilman firmojen sponsorirahaa pystyyn. Jos tulee syöpä, pitäis jollain rahalla raijata itsensä Kazakstaniin hoidettavaksi. Asuntolainan korko on 25 prosenttia.

Joidenkin mielestä suurin osa kirgisialaisia on maalaisjuntteja (mörk). Lähdetään Talasiin selvittämään.

Yks bisnesidea on sellainen, että esim. saksalaiset voivat lähettää ongelmanuorensa Kirgisiaan saamaan vähän perspektiiviä. Huumehörhöt ja muut kriminaalit maaseudun rauhaan. Varmaan just Talasiin.

Bishkekistä kiemurtelee Talasiin yksi tie. Vuorten yli ja välistä. Lampaita ja lehmiä. Onnellisia lehmiä. Ja ekat kunnon hevoslaumat, joita paikallinen cowboy ohjasi jonnekin. Lumisade.

Perillä ei sen enempää. Kertoo ehkä jotakin, että maamerkki on Telekom-firman pikkuinen konttori. Kaks katua ristissä ja kahviloita sama määrä. Valittiin se, joka ei ollut halal-paikka. Sama menu niissä oli – pitsaa tillillä. Oluet haettiin jostain kiskasta sitä mukaa, kun niitä tilattiin. Aika äkkiä tulee pimeä eikä kuulu kuin koirien haukunta eri puolilta kylää. Käytiin tsekkaamassa kirgisialaisten kantaisän ja idolin, Manasin, ihastelupaikka ja jatkettiin taksilla Kazakstaniin.