Istanbul on ihana!

Aika nopeasti tuli todettua, että entinen suosikkini Praha jää kauas taakse. Vertailu ei edes tunnu kovin reilulta. Istanbul on ihan omaa luokkaansa.

Mikä siellä nyt niin ihmeellistä oli?

”Virva niin tykkää näistä kissoista”, selitti Steven kaikille. Totta, mutta olisin mä voinut jotakin fiksumpaakin sanottavaa yrittää keksiä. Ei tarvinnut; kaikki pitivät tätä ihan validina huomiona. ”Joo, näillä kissoilla on ihan oma sosiaalinen järjestelmänsä. Ne kokoontuvat tuonne muurille päättämään asioistaan.” Aha. Ja toinen: ”Niitä ei vaan kohdella tarpeeksi hyvin. Täällä järjestetään mielenosoitus, jossa muistutetaan, että Istanbul on myös näiden kissojen kaupunki, ei vain ihmisten.”

Mitenhän niitä olis voitu paremmin kohdella? Turkit kiilsivät. Sinne tänne oli jätetty vesiastioita ja ruokaakin, jopa pieniä mökkejä oli niille tehty. Kissat istuivat terassien tuoleilla, näteimmät kulkivat sisään ja ulos ravintoloihin ja kauppoihin. Kiehnäsivät ja tallasivat. Yksi vei mun paikan, kun nostin peffani. Toinen kävi pissalla mopedin jalkatilassa. Kai se oli sen reviirillä..

Koiria rötkötti siellä täällä keskellä jalkakäytävää. Kaikilla rabies-rokotuksen merkit korvissa. Aika paksuja olivat.

Oli siellä Istanbulissa ihmisiäkin - about kolme kertaa Suomen populaatio. Mutta ei se tunnu siltä, koska kaupunki on kolmessa osassa Bosporinsalmen erottamana, talot ovat matalia, kadut kieroja ja jyrkkiä. Istiklal-kävelykadulla ja lähikulmilla on joka ikinen ilta sellainen meno kuin koko Suomi olis tuotu juhlimaan lätkän MM-kultaa.

Kukaan ei tosin törmää kehenkään. Tai ole alasti. Osa on huivit päässä, osa jossain Manolo Blahnikeissa ja minihameissa. En tiiä missä baareissa ne Vuitton-tyypit käy, mutta jos menette Istiklalle, niin kääntykää Mangon kohdalta sivukadulle, niin oikealla puolella on Dorock. Bändien taso on hyvä. Pitkätukkakundit tarjoilevat pöytiin.

Ainoa, josta ihmispaljouden ja sen, että kaupunki on kasvanut räjähdysmäisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana on liikenne. Ruuhka-aikaan 7 minuutin bussimatka voi kestää tunnin. Ihmiset hyppivät pois ja kävelevät edellisen bussin kiinni. Osa tunkee mukaan takaovesta ja lähettää bussikortin massan mukana eteen leimattavaksi.

”Se kuuluu meidän kulttuuriin ja uskontoon, että emme ajattele, että voisimme vaikuttaa kaikkeen ja kannattaisi stressata asioista ja ajatella vain omaa etua”, selitettiin. Inshallah. Naapuripöydän nainen tarjosi mulle lautaseltaan uppopaistetun Välimeren kalan. Tutun tuttu kävi hakemassa jostakin terassin pöytään suklaakakun ja itsestään syttyvät synttärikynttilät.

Toisen synttärikakun sain yhteissynttäreillä Feriden kotona. Synttärivanukasta söin aamuyöllä meren rannalla. Teetä tulppaanilaseista ja simitiä (=pretzel), pidejä (=turkkilainen pitsaleipä), airan-jugurttijuomaa, juuri puristettua mehua….joka käänteessä. Simpukat, kastanjat ja maissit jätin kojuihin grillautumaan. Ja nakit, kanat ja pastat myös. Nakit on kai käteinen, kanat on kanansiivet ja pasta joku leivonnainen.

Aamukahvia auringossa. Taustalla muslimien rukouskutsu. Vieressä kissa. Tulee miljoona ajatusta mieleen. Mihinkään ei ole kiire. Mä haluan takaisin!

Suomi-kuvaa

Oon nyt ollut takaisin Suomessa 5 viikkoa. Ei oo tullut blogattua. Jotenkin tätä ei pysty havainnoimaan. Ei siellä reissussa sen enempää ”tapahtunut”.

Yhden ainoan kerran pystyin kai jotenkin näkemään millaiselta Helsingin yö näyttää ulkopuolisen silmin. Ihan hirveältä. Selvin päin ei ollut kukaan. Roskia oli heitetty ympäriinsä. Vartijat katselivat vierestä, kun jotkut tytöt herättelivät yhtä poikaa aseman portailla. Pojan maanmiehet valittivat kauempana, etteivät vartijat tee v…ttu työtään. Pokausrepliikkinä toimi ”Hei, olisko mitään tsäänssii saada p…lua?”. Se esitettiin yhteisesti mun ja kaverini suuntaan matkalla Zetorista kotiin.

Tohon aikaan päivästä ei ole kuin baarit ja grillit auki. Kukaan ei ole tulossa töistä tai menossa kauppaan. Ei myydä edes kukkia. Eikä ole rahaa laittaa ja tyhjentää roskiksia.

Joo, joo, tää on just niin suomalaista, että huomaan vain kaikki huonot puolet. Me varmaan lauletaan Nokiaakin kovimmalla äänellä suohon. Paras varautua pahimpaan. Sit ei (jollain logiikalla) pety.

Mä ootin, et telkkarista olis jo alkanut tulla suomalaisen työn tukemiseen tsemppaavia mainoksia niin kuin 90-luvun laman aikaan. Se Metsolat-sarjan möreä-ääninen mies. Luulis, että se vaikuttais paljonko katteista ja veroista jää Suomeen – mut ei oo kai enää poliittisesti korrektia suosia mitenkään kotimaata.

Ok, positiivista. Kyllä mä nyt ymmärrän, ettei Steven turhaan jauhanut Venäjällä kerta toisensa jälkeen Suomen yöttömistä öistä. On se aika uskomattoman näköistä, kehtaa sitä mainostaa!

Mä en kehannut mainostaa Georgiassa edes Suomen metallimeininkiä. Meinasin näyttää uusseelantilaiselle kuvia Nummirockista, mutta ajattelin sit, et ei siinä oo mitään ihmeellistä. On siinä! Ei tällaista oo muualla. Varmaan missään. Ihan kuulkaa yks Los Angelesistakin tänne tullut jäbä oli haltioissaan jo muutamasta tietämästään rokkibaarista – LA:ssa ei kuulemma oo yhtäkään vastaavaa.

Mun mielestä Venäjän kaupungit oli vihreitä, mutta kyllä Helsinki on vielä vihreämpi. Tosi nätti. Ja kaikenlaisia putiikkeja on ihan kivasti pitkin Kalliota ja Töölöä. Muistin, et täällä on keskustassa kaks katua ristissä ja niistäkin toinen ärsyttävä Manskun autobaana. Ei mua haittaa koko Mansku enää. Täällä on niin vähän ihmisiä ja autoja joka tapauksessa.

”Suomessa voi olla nytkin lunta”, valisti Steven venäläisiä. On se totta. Kylmä täällä on. Mutta ei kai se kuumakaan niin ihanaa ole…? Aika monen olen kuullut jo sanovan +23 asteessa, ettei tosiaankaan tarvii olla yhtään kuumempi.

Hinnat on kovat, mutta elintaso korkea ja lainajärjestelmä toimii. Ei tarvii miettiä onko oikean kokoista seteliä, jotta saa vaihtorahat takaisin. Suht tavalliset nuoret ihmiset asuvat valtavissa omakotitaloissa. Bussilipunkin voi ostaa luottokortilla.  

Polkupyöriä en ollut nähnyt koko reissussa yhtä paljon kuin täällä yhdellä vilkaisulla. Tosi monella on jotkut urheilulliset vaatteetkin päällä. Ylipainon vuoks tai siksi, että todella ovat tulossa tai menossa sählyyn tai zumbaan. Ihmisillä on vapaa-aikaa.

Ehtii miettiä mitä mä tahtosin, rakastanko tarpeeksi ja onko jollain ADHD. Sitä se romanialainen tätikin varmaan pullokasseineen Helsingin yössä mietti.

Mullahan on kans vapaa-aikaa. Ystävääni lainaten; oon lähinnä ”idlaillut”. Eläkeläisen päivärytmillä; jos on yhtenä päivänä kampaaja, niin ei silloin muuta enää mahdu. Erotuksena eläkeläisiin oon herännyt puolilta päivin ja mennyt aamuyöstä nukkumaan ja elänyt tähän asti saman repun kamppeilla kuin Venäjälläkin. Oon käynyt Keravalla, Kokkolassa ja Espoossa, Suomenlinnassa ja Korkeasaaressa, Nosturissa ja Semifinaalissa. Oon lukenut monta kirjaa ja katsonut yhtä monta leffaa, tutkinut kesäyliopiston erikoislaatuista ohjelmaa ja tehnyt ruokaa.

Stalin riittää

Pietari - Moskova - Rostov - Kislovodsk - Vladikavkaz - Elista - Volgograd - Samara - Ufa - Ekaterinburg - Omsk - Jeravan - Alaverdi - Gyumri - Tbilisi - Batumi - Gori - Tbilisi.

Noin 60 yötä, 40 eri sänkyä, 8 yöjunaa, 3000 euroa ja aika monta kilometriä.

Nyt kotiin. Millään ei huvittaisi, mutta ”pitää palata, jotta voi taas lähteä".

Stalin saa nyt kelvata, enemmän ”staneja” sitten seuraavalla kerralla.

Pietari, huhtikuu 2012

Tbilisi, kesäkuu

Georgia päästä päähän

Georgian puolelle tullessa huomaa ensimmäisenä eron poliisiasemissa. Kaikki ovat kiiltävän uusia. Pari vuotta sitten koko poliisivoimat erotettiin, palkat - ja näemmä - toimistot pistettiin kuntoon ja riveihin otettiin vain korruptoimattomia tyyppejä.

Siinä Shaakasvilin saavutuksia.

Paljon muuta hyvää ei ole - ainakaan Tbilisin hostellimama-Dodon mukaan. Palopuhe kuultiin heti kärkeen. Joka puolella kyllä rakennetaan, mutta kellään ei kuulemma ole töitä. Tunnelma on jotenkin macho. Ja kansallismuseossa oli sitä perkelettä; varsinaista historiaa ei esitelty, vain neuvostoaika nimikkeellä ”Soviet occupation”.

Kerjäläisiä on siellä täällä. Ärsyttäviä liigoja. Naiset roikottavat pienimpiä lapsia sylissään, isommat tulevat itse nykimään hihasta. Eniten ottaa päähän millaista ihmiskuvaa opettavat;  ”Money, money, money”.

Ruoka on hyvää. Khachapurin kotimaa. Ja khinkalin (täytetty pastatötterö), lobion (papumössö) ja lobianin (papu khachapuri) - korianteria vähän kaikessa kuten Armeniassakin. Hinnat Venäjän ja Armenian väliltä. Annoskoot jättiläismäiset.

Ajoimme David Garajiin George Bushin lahjoittamaa tietä pitkin. Luostari. Mutta maisemat luokiteltu puoliautiomaaksi, kilometrin päässä Azerbaidzanin raja ja matkalla omituinen puoliautio kaupunki. Toisissa taloissa perheitä, suurimmassa osassa pelkät rauniot varjopaikkoina lehmille ja vuohille.

Toiseen laitaan Georgiaa otimme yöjunan. Batumi, Turkin rajalla, Mustanmeren rannalla - ehkä se pitää itse nähdä. Tulee Dubai mieleen (en ole käynyt) tai kuulemma Vietnam. Ja rantahuviloita katsoessa vähän myös Los Angelesin Santa Barbara. Viimeisen päälle puleeratut Sheratonit ja Radissonit, suihkulähde-show musiikin tahtiin, omituinen hääkappeli, leikatut pensaat ja kivinen rantaviiva. Kaupunki on näemmä päättänyt remontoida katu kadulta rantabulevardista alkaen niin, ettei heti tarvitse uudestaan. Näkee selvästi missä ovat menossa. Adjarian autonomisen tasavallan muuta menestystä näytettiin isolta screeniltä.

Olimme Batumissa ennen varsinaista sesonkia. Yllättävän paljon amerikkalaisia. Ja vähän venäläisiä. Joku puolalaisporukka oli; tarjosivat koko ravintolalle kannulliset georgialaista viiniä fudiksen avausmatsin kunniaksi (alkupelistä) ja kiinnittivät meihin sen myötä rintanapit, joissa oli Puolan ja Georgian liput.

Batumista minibussilla Goriin. Kapea ja mutkainen tie. Pääsääntöisesti kolme autoa rinnakkain - ihan koko ajan pitää olla ohittamassa. Ja tööttäämässä torvella milloin mitäkin asiaa; varo olen tulossa, terve kaveri, tarvitsetteko kyytiä. Lehmiä siellä täällä välissä. Tuli mieleen, että olisi voinut sytyttää Sevan-järvellä kynttilän myös saksalaisperheelle.

Gorin vetonaula on Stalin-museo. Vähän eri meininki kuin kansallismuseossa. Kaupungin oma poika joka tapauksessa.

Steppailua Stalin Avenuella 40 asteen helteessä, yö neuvostoajan ”Soviet monster” -hotellissa. Kakkua aamiaiseksi, maailman ystävällisimmät tarjoilijat ja makeat kirsikat. Lähellä Etelä-Ossetia ja sotatila. Kaupungilla nuoria miehiä ilman käsiä ja jalkoja, paljon peliluolia, hylättyjä junavaunuja.