Pienoissafari

”Is this your first moped ride in India”, kysyi Ganesh Travelin mies, kun lähdimme aamutuimaan kohti Jaisalmerin linnakkeen juurta. Kyllä. Olin vain ihaillut naisia, jotka istuvat mopedin perällä sivuttain sarit päällä – ja kenties pari lasta puristettuina vanhempien väliin, matkalaukku ja kauppakassi. 

Seuraavaksi jeepin kyytiin ja kuutta turistia lähdettiin raahaamaan erämaahan kamelisafarille. Minä, brittipariskunta, kaksi saksalaista kundia ja ranskalainen travelleri. Keski-ikä 25. Eurooppalaisuus yhdistää – vertailtiin kullekin sattuneita kummallisuuksia. Meikäläinen piti alkumatkasta spirittiä yllä kehaisemalla uskovani, että reissustamme tulee parempi, kuin jos olisin lähtenyt edellispäivänä seitsemän korealaisen joukon jatkoksi.  

Ensin masalateetä kaikessa rauhassa ja pikku hiljaa kamelien selkään. Mulle määrättiin Papaya, joka oli ihan kiltti ja tottelevainen. Kameli muistuttaa hevosta siinä, että se pysähtyy heti syömään, kun vaan voi. Ja eroaa siinä, että ohjat lähtevät ”nenästä” ja menevät leuan alta ristiin. Ja kameli kantaa sellaiset 800 kiloa (eli hevosen). 

Maisema muistutti pitkälti Idahoa. Tuulimyllyt sitä vähän rumensivat, mutta ei pidä valittaa, sillä propellien liike oli kuitenkin ihmissilmällä havaittavissa. Eläimistönä näkyi lehmiä, vuohia ja pari antilooppia. Jotain koloja oli hiekka täynnä – oletin ja toivoin niihin menevän hiiriä, ei käärmeitä. 

Pysähdyimme kahdessa kylässä. Niissä ei ollut yhtään mitään! Lapset juoksivat ulos pyytämään rahaa ja että heistä otetaan valokuva. Päivän kohokohta epäilemättä. Tai pari vuohta oli ja toisessa moskeija, mutta sinne ei saanut mennä, koska joku israelilaisturisti oli hieman nauttineena käynyt vahingossa ko. premisseissä pisulla. 

Kamelimiehet olivat aivan huippuja. Neljä tarvittiin meidän kaitsemiseen. Kaksi jakoi kamelin, kaksi oli kävelyvuorossa. Kamelin vauhti ei sinänsä päätä huimaa, mutta paahtava kuumuus, upottava hiekka ja miesten varusteet… yhdelläkin musta nahkatakki päällä! Vanhin kamelimies oli 25 v, mutta kaikki näyttivät ainakin kymmenen vuotta ikäistään vanhemmilta. Palkka on 1500 Rs/kk (20 euroa) ja töissä ollaan 8 kuukautta putkeen. Monsuunin aikaan näkee perheen. Mutta kaikki olivat tyytyväisiä. Koko maailma tulee heidän luokseen – australialaiset, jenkit ja japanilaiset, ”which are more funny”.  Hyvä työ kouluja käymättömälle. ”I’m a camel man, in this bloody sand…It’s fantastic…”-Barbie girl -sävelellä.

Lounaan, illallisen ja aamiaisen kamelimiehet valmistivat nollasta nuotiolla ja kahdella pannulla: pakoraa, finger chipsejä, chapati-leipää ja kaali- ja perunamössöjä ja riisiä. Tiskaus hoitui vedellä ja hiekalla. Tyhjä säkki purettiin ja siitä tehtiin köysi, jolla kamelin etujalat sidotaan taukopaikoilla yhteen. 

Yhdet Kingfisherit juotiin iltanuotiolla ja sitten yöpuulle. Vällyjen väliin hiekalle riviin. Miten voi olla niin paljon tähtiä?! Kerran heräsin yöllä ja mielestäni nukuin Otavan alla. 

Kamelireissua lukuun ottamatta Jaisalmer oli ehkä vähän pettymys. Nimen perusteella se kuulosti jotenkin niin vetoavalta (varmaan Salmivaaran takia). Ihan kiva, mutta tosi pieni – jonkun tiedon mukaan 8000 asukasta. Linnake on se juttu. Yksi maailman suurimpia. Rakennettu 1156 eaa. Hieno, mutta täysin turistien vallassa. Erilaista kamelinnahkalaukkua ja huivia pullollaan. Yhden itäsuomalaisen pikkuperheenkin näin. Ei suomalaiset halua lomallaan maanmiehiään nähdä – mies ei sanonut mitään. Lisäksi "haveleita" ja hiekanvärisiä taloja. Golden city.

 

Hotellin pitäjä oli symppis nepalilainen Mittu. Siellä se kokkaili pikkukeittiössään. Saattoi lähteä hakemaan tarvikkeet, kun tilasi ruoan. Vei mut rikshalle ja sopi hinnan, kun lähdin kohti Udaipurin yöbussia.

 

Supertähti pyhällä maalla

Aamu Mathurassa. Koputus klo 8. ”Haluatko teetä?” En, vaan nukkua. Hindiksi, englanniksi ja elekielellä. Yhdeksältä omistaja. No, okei. Leivät ja masalateet napaan ja kohti uusia seikkailuja.

Valitsin kadulla sattumanvaraisesti vasemman. Lehmiä, aaseja, miehiä ja poikia. Hiekkatietä eteenpäin. Rikshapoikia. ”Sano hindiksi.” Ööh… Moottoripyörä pysähtyi; ”Is there a problem?” Tarjosi kyydin, mutta jatkoin jalan. Oikealle.

Oho! Näyttää temppeliltä. Sisälle, hitaasti ja nöyrästi, jos heittävät pihalle. Otsansa keltaiseksi maalannut puhui englantia. Kengät pois, saa valokuvata. Joku soitti kongia ja mutkin ohjattiin kumartelemaan krishnojen eteen. Tämä oli Lord Krishnan syntymäpaikka. Samassa tilassa ashrami, 300 Rs yö, mutta opaskirjan mukaan uskonnollinen painostus melko ahdistavaa. Voi olla, kuten myös sekin, että yksi ukko ruinasi takapihan lehmien vieressä pusua

Ulos ja eteenpäin. Joku hyökkäsi ja tarjoutui oppaaksi. Siinä olikin joku temppeli. Kengät pois, kaikki muutkin kamat pois. Käytiin kuvat ja nuket läpi. Tulkitsin oppaan ookooksi. Rikshalla eteenpäin.

Joo, ei ole mitään nähtävää Mathurassa. Varmaan parikymmentä temppeliä. Apinoita, venereissu joella, masalateetä. Jama masjid ja Vrindavam kierrettiin myös. Pyörärikshaa, autorikshaa, välillä mammojen kanssa samassa (autorikshaan mahtuu kuskin lisäksi noin 7 henkeä). Intialaista poppia täysillä. Tahti on hengästyttävä. Ei tarvitse hartaasti ihailla.

 

 

Huomaa apinat

Temppelikuvioista käytiin kaikki läpi: yhdessä lusikalla vettä suuhun (sylkäisin varmuuden vuoksi / riskillä hihaani). Toisessa pyydettiin lahjoittamaan kukka Krishnalle. Sitä seurasi kuitenkin rahastus, joka menisi temppelissä olevan 2000 orvon naisen ruokkimiseen.  ”Saa maksaa dollareilla, euroilla, punnilla.” Otti päähän. Opas tarjoutui antamaan lahjoittamani summan takaisin minulle!

Superstar herätti huomiota. Teehetkellä kaikki kylän pikkupojat tulivat tuijottamaan ja kotimaata selvittämään. Temppelissä lapsilauma toi pähkinäkupin. Yhden seurueen piti päästä yksitellen kanssani valokuvaan. Yhtäkään muuta ei-intialaista en päivän aikana nähnyt.

Iltaseitsemältä olin takaisin hotellilla. Montako temppeliä on tarpeeksi?  Miten voisi tuoda rakkausavioliiton selkeämmin esille? Mihin mä haluan mennä?

Junailua

Kun kerran kaikkien mielestä oli järkyttävää ja ennenkuulumatonta viettää Delhissä paria päivää enempää, päätin herätä maanantaina aikaisin ja suunnata kohti rautatieasemaa. Ykköskerroksessa turistien palvelut. Täytä lappu, (mm. ruokatoive Veg/Non-veg) ja asetu tuolille jonoon. Tavallisen näköistä porukkaa. Korealaisia, japanilaisia, jotain brittejä, jenkkejä, australialaisia. Pari mustaa miestä ja hippi lapsineen. Tunnin jonotuksella sain lipun Mathuraan. Helppoa! Kaupunkia ei löytynyt opaskirjasta ollenkaan, mutta olin oppinut byroossa, että sellainenkin pyhä kaupunki on olemassa. Jännää! Koematka, vain pari tuntia junassa.

Junaa odotellessa ehdin vihdoin sinne Connaught placelle. Aurinko paistoi, rinkka painoi. Opin sanomaan rikshoille hyvin äkäisesti, että kävelen oikein mielelläni. Hienoa ja siistiä. Mihin sitä muuta kuin Mäkkäriin. Siellä uskaltaa juoda tuoremehua. Ja se on kuitenkin Delhin Mäkki: Seinällä kyltti ”No beef, pork or their products”. Yhden liikemiehen kanssa naureskeltiin hitaalle systeemille. Rikas pöpipää jätti ostoksensa ja iPhonensa mun pöytään ja esitteli sitten kännystä kuvia itsestään. Keskuspuisto oli kaunis, mutta muuten oli ärsyttävää. Muistaakseni kolme turistihaukkaa tuli selittämään mihin mun pitää mennä ja mitä tehdä. ”There’s nothing to see in Mathura.”

Ilmoitin, että kyseessä on mun loma ja lähdin juna-asemalle.

 

Juna kaksi tuntia myöhässä. Täällä selityksenä lumen sijaan sumu. 

No, omille kotikonnuille basaariin. Jenkit söivät ranskalaisia ja banaanipannukakkuja aamiaiseksi, korealaiset kuuntelivat kännykästä musaa. Yksi jäbä hyökkäsi kadulla. Oltiin kuulemma nähty. Masalateetä. Kertoi turistibyroosysteemit ja opiskelevansa englantia. Ilme kyllä synkkeni, kun selvisi, että mulla on se junalippu ja poistuisin markkinoilta ihan näillä minuuteilla.

Takaisin asemalle. 

Juna viisi tuntia myöhässä.  

Hemmetti. Pitäisikö jättää menemättä? Lippu maksoi 140 Rs (=2 e) ja hotellin saisi basaarista helposti 500:lla. Opin, että viiden tunnin myöhästymisestä saisi jonottamalla rahat takaisin ja voisi ostaa uuden lipun. Toisen junan unreserved-paikoille kyllä pääsisi, mutta siellä saattaisi olla muutama muukin. Bisneslogiikka tämäkin. 

Internet-kahvilaan ihmettelemään. Meen mä. Varasin hotellin. Saapuminen olisi niin myöhään, ettei ole aikaa ihmetellä. Ruokaa turistikuppilassa, terassilla kuin Suomen kesässä. 

Takaisin juna-asemalle. Juokse jo, sanoi porttivahti. Löysin vaunun ja paikkanikin. Odotin tunnin ja juna lähti liikkeelle. Tyhjää. Moni oli vaihtanut junaa myöhästymisen takia. Ja onni: ihana pariskunta vastapäätä. Ensimmäinen nainen! Liikunnanopettaja. Vähän kuin mun yläasteelta. ”Lila” opetti nyt mulle kaksi tuntia hindiä ja muita käytännön asioita. Näin voi tukkia vetoisan ikkunan, tingi aina ensin puoleen, riksha maksaa näin ja näin paljon, käy nyt vessassa, asema on kohta. Mitään kuulutuksia ei ole. Aviomies kyttäsi aseman, kiitos ja näkemiin! 

Nanosekunti ja rikshakuskin valinta. Ehdin nähdä asemalla lehmiä, ylemmän luokan naisten odotushuoneen ja jonkun valkoihoisen toisessa. Pimeälle parkkipaikalle. Lauma kundeja tuijottamassa. ”Veli” hyppäsi rikshan kyytiin, mutta hätistin sen pois. Mieluummin taistelen yhtä vastaan. 

Kuski ilmoitti matkalla, ettei hotellini ole kovin hyvä. Pyysin häntä odottamaan. Kundi tuli luottomiehenäni sisälle mukaan. Joku lapsiperhe – hyvä merkki. Omistaja otti ohjat käsiinsä ja annoin rikshakuskin lähteä. Passin vaadin Stevenin oppien mukaan heti takaisin, kopiointiin ei mene koko yötä.

Hyysäys alkoi. Noin kymmenen kertaa kävi joku tuomassa pyyhkeitä ja saippuaa, korjaamassa televisiota, tuomassa lämmityslaitetta, ruokaa ja juomaa. Madam oli saapunut.

Santi, santi - vai sardi?

En ole koskaan ymmärtänyt, että joku jaksaisi katsoa itse kuvattuja lomavideoita. Ensimmäisen viiden päivän kokemuksella, sille olisi kerrankin ollut käyttöä. Tekisi mieli kuvata kaikki, kertoa kaikki, muistaa kaikki. Vauhti on kova. Kaikkea tapahtuu ja mun pitää vaan sanoa kyllä tai ei. Päätöksentekoon on aikaa noin nanosekunti. Intialaisten mukaan ihan ”santi, santi” – rauhassa vaan.

Systeemi on se, että Delhin kaduilla pyörii tyyppejä, jotka nappaavat turisteja ja vievät niitä omien tuttujensa turistibyroihin ja kauppoihin tai mihin tahansa, ja käyvät jälkikäteen pyytämässä liikkeeltä rahaa. (Pikkupaikkakunnilla ehkä yksityisyrittäjyyttä.) Hienoisena sivujuonteena voi olla ”voi, kun olet kaunis, voitko antaa pusun, haluatko hierontaa, mennäänkö leffaan ja I love you” -tyyppinen läppä. Kaikki tuntevat kaikki ja tietävät kyllä missä olen ja mitä teen. Huivit kaulaan ja matkaohjelma käteen!

Tiedän, koska tämä on tapahtunut noin 10 kertaa ja melkein jokainen näistä tyypeistä kehotti varomaan ko. kuviota. ”I’m your friend.”, ”When they see you, they see money.”, ”You heard about the rape, it’s not safe alone.”

Ok, ihan hauskaa! Miten muuten pääsisin näin helposti mihinkään? Eikö ole hyvä, kun on seuraa?  Aina oppii: miten hoitavat tilanteet, mitä sanovat hindiksi, mitä mieltä ovat mistäkin.

Ensimmäinen kundi hyökkäsi, kun astuin tuloiltana hotellista Pahar Ganjin basaarikadun hulinaan. Olin päättänyt mennä turistien pääpaikalle Connaught Placelle. ”Hello, hello. Where are you from?”, kipitti vierellä. Hän neuvoo mistä saan kartan, hätisti myyjiä ja rikshoja pois, ohjasi tien yli. Aamun kokemuksista huolimatta yhteen turistibyrooseen. ”Pieni hetki, johtaja tulee kohta.” Siinä sitten hämmästeltiin, että miten olen voinut olla Delhissä viikon! (pisin mahdollinen kokemus, jonka ajattelin menevän läpi) Juotiin masalateetä. Office täynnä jotain kundeja, ei muita asiakkaita. Jostain piti aloittaa. Päädyin varaamaan Old Delhi -kierroksen. Hinta 900 Rs (1 e = 70 Rs) eli 6,30 e. Mikä ettei?

Opaskundi nappasi meille autorikshan, hän maksaa. Vei meidät ruokapaikkaan, kertoi mielipiteensä homoista, karmasta ja ganjasta, tyttöystävistään ja vaimostaan (veljen ex-vaimo) ja palautti hotellin kulmille.

Seuraavana aamuna klo 9.30 ulos pätsäilemään. ”Autosi tulee kohta”, sanoi joku. Ja niin se tulikin. Hyppäsin kyytiin ja Old Delhiin mentiin. Gandhi sitä, Gandhi tätä. Temppeli, moskeija, sitä ja tätä. Ota kengät pois. Sardi, kylmä! Kiinnostavinta olivat maaoravat, joka puolella loikoilevat koirat, vartijat ja muut turistit - jotka myös kuvasivat maaoravia. Ehkä se swastika ensimmäisellä kerralla vähän hätkähdytti. Ja Gandhin taloa näyttänyt vanha ukko oli symppis. Truth is God. Red fortista jäi mieleen siellä käydyt norsujen ja leijonien väliset taistelut ja hinnoittelupolitiikka.

Madam taas takapenkille ja kohti basaaria. Pyörärikshan kyytiin ja uusi hinta. Otti päähän, mutta ei kauaa. Aivan uskomatonta!  Ensin korut, sitten sarit, häätavarat, kengät… kaikki erikseen. Ihmisiä ja koiria. Masalateetä kiskasta, pikkurappusia ylös maustetukkuun. Ihmisiä pyykkäämässä, chilejä pusseissa.  Sähkötöissä ihmeteltävää. Rikshakuski kertoi asuvansa 40 km päässä ja työskentelevänsä renkinä kuusi tuntia joka ikinen päivä. Sitten kauppaan. Laittoivat valot päälle, istuttivat tuoliin ja toivat masalateetä. ”Nobody’s pressuring you. You decide.” Nainen kietoi sarin mun päälle ja esitteli eri pashminalaadut. 

Huh huijaa!

Mutta byrooseen piti mennä päivän päätteeksi. Erilaisia matkavaihtoehtoja loppulomalle; Rajasthan näin, etelä-Intia noin. Ahaa, joo, mä mietin. Mutta voin ottaa huomiselle South Delhi -kierroksen.

Illallisseuraksi lyöttäytyi joku kundi. En olis ikinä osannut mennä pienestä porttigongista kattoterassille. Kashmirista kotoisin, töissä 12-vuotiaasta asti, puhui täydellistä englantia. Keskusteltiin Euroopan taloustilanteesta ja Intian eri osien erityispiirteistä. Sen pointtina oli myydä mulle Kashmirin matka – hevosia, uskomattomia maisemia, naiset perinneasuissa, kokkausta avotulella. Kävin kuuntelemassa myyntipuheet ja katsomassa valokuvat.

Uuden Delhin nähtävyyksistä jäi mieleen, että helposti ollaan käsi ojossa. Yksi luettelee mikä kuva tai nukke on mikäkin jumala, toinen antaa paperiesitteen. Ihan sitten vaan, jos haluaa lahjoittaa jotakin. Ja pirun kylmä, kun pitää ottaa ne kengätkin pois. Intialaiset oppaat pölöttivät pariskunnille ja perheille japania, venäjää, italiaa, mitä vaan. Presidentin palatsilla poliisit antoivat tulla ja kuvata, mutta sakottivat sitten lopuksi. India Gate oli rehellisesti suljettu. Syynä tuleva Republic Day. 

Deli Haat -kauppakeskus oli hieno. Yksittäisten yrittäjien osastoja, ompelevat valitsemastasi kankaasta mitä tahansa kahdessa tunnissa, istuvat patjoilla pashminahyllyjen edessä ja levittävät kymmenittäin huiveja silmien eteen. Masalateetä. Matot aivan käsittämättömän upeita. Hinta (sis. postikulut) olisi Suomessa kymmenkertainen. Ja kun kyseessä on ”government’s shop”, niin hinnoista ei (samalla lailla) tingitä (tarvitse tinkiä).

Autonkuljettajastani löytyi myös uusia puolia. Ajaa hän kyllä osasi, muttei lukea. Laskuoppi kiinnosti. ”Paljonko se sun Rajasthanin matka maksaisi? Saisit sen halvemmalla suoraan minulta. Paljonko saat palkkaa?” Intian sim-kortin järjesti mulle serkkunsa putiikista. Kuvan ottivat kännykällä, kun ei ollut passikuvaa mukana.

Byrooseen taas. Aivan uskomattoman paketin he järjestäisivät. Oma kuski, hotellit, kamelisafarit, norsut, juna etelään ja lento takaisin. Parin viikon hyysäyksellä olisi hintaa noin 1000 euroa. Mutta, kun en tullut pakettimatkalle. En halua olla yksin autossa. ”Jos tarvitset apua, niin pidän sinusta huolta kuin ihminen”, tekstasi johtaja. Ja näin tehtiin. Sanoin valitsevani seikkailun.