Suomi-kuvaa

Oon nyt ollut takaisin Suomessa 5 viikkoa. Ei oo tullut blogattua. Jotenkin tätä ei pysty havainnoimaan. Ei siellä reissussa sen enempää ”tapahtunut”.

Yhden ainoan kerran pystyin kai jotenkin näkemään millaiselta Helsingin yö näyttää ulkopuolisen silmin. Ihan hirveältä. Selvin päin ei ollut kukaan. Roskia oli heitetty ympäriinsä. Vartijat katselivat vierestä, kun jotkut tytöt herättelivät yhtä poikaa aseman portailla. Pojan maanmiehet valittivat kauempana, etteivät vartijat tee v…ttu työtään. Pokausrepliikkinä toimi ”Hei, olisko mitään tsäänssii saada p…lua?”. Se esitettiin yhteisesti mun ja kaverini suuntaan matkalla Zetorista kotiin.

Tohon aikaan päivästä ei ole kuin baarit ja grillit auki. Kukaan ei ole tulossa töistä tai menossa kauppaan. Ei myydä edes kukkia. Eikä ole rahaa laittaa ja tyhjentää roskiksia.

Joo, joo, tää on just niin suomalaista, että huomaan vain kaikki huonot puolet. Me varmaan lauletaan Nokiaakin kovimmalla äänellä suohon. Paras varautua pahimpaan. Sit ei (jollain logiikalla) pety.

Mä ootin, et telkkarista olis jo alkanut tulla suomalaisen työn tukemiseen tsemppaavia mainoksia niin kuin 90-luvun laman aikaan. Se Metsolat-sarjan möreä-ääninen mies. Luulis, että se vaikuttais paljonko katteista ja veroista jää Suomeen – mut ei oo kai enää poliittisesti korrektia suosia mitenkään kotimaata.

Ok, positiivista. Kyllä mä nyt ymmärrän, ettei Steven turhaan jauhanut Venäjällä kerta toisensa jälkeen Suomen yöttömistä öistä. On se aika uskomattoman näköistä, kehtaa sitä mainostaa!

Mä en kehannut mainostaa Georgiassa edes Suomen metallimeininkiä. Meinasin näyttää uusseelantilaiselle kuvia Nummirockista, mutta ajattelin sit, et ei siinä oo mitään ihmeellistä. On siinä! Ei tällaista oo muualla. Varmaan missään. Ihan kuulkaa yks Los Angelesistakin tänne tullut jäbä oli haltioissaan jo muutamasta tietämästään rokkibaarista – LA:ssa ei kuulemma oo yhtäkään vastaavaa.

Mun mielestä Venäjän kaupungit oli vihreitä, mutta kyllä Helsinki on vielä vihreämpi. Tosi nätti. Ja kaikenlaisia putiikkeja on ihan kivasti pitkin Kalliota ja Töölöä. Muistin, et täällä on keskustassa kaks katua ristissä ja niistäkin toinen ärsyttävä Manskun autobaana. Ei mua haittaa koko Mansku enää. Täällä on niin vähän ihmisiä ja autoja joka tapauksessa.

”Suomessa voi olla nytkin lunta”, valisti Steven venäläisiä. On se totta. Kylmä täällä on. Mutta ei kai se kuumakaan niin ihanaa ole…? Aika monen olen kuullut jo sanovan +23 asteessa, ettei tosiaankaan tarvii olla yhtään kuumempi.

Hinnat on kovat, mutta elintaso korkea ja lainajärjestelmä toimii. Ei tarvii miettiä onko oikean kokoista seteliä, jotta saa vaihtorahat takaisin. Suht tavalliset nuoret ihmiset asuvat valtavissa omakotitaloissa. Bussilipunkin voi ostaa luottokortilla.  

Polkupyöriä en ollut nähnyt koko reissussa yhtä paljon kuin täällä yhdellä vilkaisulla. Tosi monella on jotkut urheilulliset vaatteetkin päällä. Ylipainon vuoks tai siksi, että todella ovat tulossa tai menossa sählyyn tai zumbaan. Ihmisillä on vapaa-aikaa.

Ehtii miettiä mitä mä tahtosin, rakastanko tarpeeksi ja onko jollain ADHD. Sitä se romanialainen tätikin varmaan pullokasseineen Helsingin yössä mietti.

Mullahan on kans vapaa-aikaa. Ystävääni lainaten; oon lähinnä ”idlaillut”. Eläkeläisen päivärytmillä; jos on yhtenä päivänä kampaaja, niin ei silloin muuta enää mahdu. Erotuksena eläkeläisiin oon herännyt puolilta päivin ja mennyt aamuyöstä nukkumaan ja elänyt tähän asti saman repun kamppeilla kuin Venäjälläkin. Oon käynyt Keravalla, Kokkolassa ja Espoossa, Suomenlinnassa ja Korkeasaaressa, Nosturissa ja Semifinaalissa. Oon lukenut monta kirjaa ja katsonut yhtä monta leffaa, tutkinut kesäyliopiston erikoislaatuista ohjelmaa ja tehnyt ruokaa.

Stalin riittää

Pietari - Moskova - Rostov - Kislovodsk - Vladikavkaz - Elista - Volgograd - Samara - Ufa - Ekaterinburg - Omsk - Jeravan - Alaverdi - Gyumri - Tbilisi - Batumi - Gori - Tbilisi.

Noin 60 yötä, 40 eri sänkyä, 8 yöjunaa, 3000 euroa ja aika monta kilometriä.

Nyt kotiin. Millään ei huvittaisi, mutta ”pitää palata, jotta voi taas lähteä".

Stalin saa nyt kelvata, enemmän ”staneja” sitten seuraavalla kerralla.

Pietari, huhtikuu 2012

Tbilisi, kesäkuu

Georgia päästä päähän

Georgian puolelle tullessa huomaa ensimmäisenä eron poliisiasemissa. Kaikki ovat kiiltävän uusia. Pari vuotta sitten koko poliisivoimat erotettiin, palkat - ja näemmä - toimistot pistettiin kuntoon ja riveihin otettiin vain korruptoimattomia tyyppejä.

Siinä Shaakasvilin saavutuksia.

Paljon muuta hyvää ei ole - ainakaan Tbilisin hostellimama-Dodon mukaan. Palopuhe kuultiin heti kärkeen. Joka puolella kyllä rakennetaan, mutta kellään ei kuulemma ole töitä. Tunnelma on jotenkin macho. Ja kansallismuseossa oli sitä perkelettä; varsinaista historiaa ei esitelty, vain neuvostoaika nimikkeellä ”Soviet occupation”.

Kerjäläisiä on siellä täällä. Ärsyttäviä liigoja. Naiset roikottavat pienimpiä lapsia sylissään, isommat tulevat itse nykimään hihasta. Eniten ottaa päähän millaista ihmiskuvaa opettavat;  ”Money, money, money”.

Ruoka on hyvää. Khachapurin kotimaa. Ja khinkalin (täytetty pastatötterö), lobion (papumössö) ja lobianin (papu khachapuri) - korianteria vähän kaikessa kuten Armeniassakin. Hinnat Venäjän ja Armenian väliltä. Annoskoot jättiläismäiset.

Ajoimme David Garajiin George Bushin lahjoittamaa tietä pitkin. Luostari. Mutta maisemat luokiteltu puoliautiomaaksi, kilometrin päässä Azerbaidzanin raja ja matkalla omituinen puoliautio kaupunki. Toisissa taloissa perheitä, suurimmassa osassa pelkät rauniot varjopaikkoina lehmille ja vuohille.

Toiseen laitaan Georgiaa otimme yöjunan. Batumi, Turkin rajalla, Mustanmeren rannalla - ehkä se pitää itse nähdä. Tulee Dubai mieleen (en ole käynyt) tai kuulemma Vietnam. Ja rantahuviloita katsoessa vähän myös Los Angelesin Santa Barbara. Viimeisen päälle puleeratut Sheratonit ja Radissonit, suihkulähde-show musiikin tahtiin, omituinen hääkappeli, leikatut pensaat ja kivinen rantaviiva. Kaupunki on näemmä päättänyt remontoida katu kadulta rantabulevardista alkaen niin, ettei heti tarvitse uudestaan. Näkee selvästi missä ovat menossa. Adjarian autonomisen tasavallan muuta menestystä näytettiin isolta screeniltä.

Olimme Batumissa ennen varsinaista sesonkia. Yllättävän paljon amerikkalaisia. Ja vähän venäläisiä. Joku puolalaisporukka oli; tarjosivat koko ravintolalle kannulliset georgialaista viiniä fudiksen avausmatsin kunniaksi (alkupelistä) ja kiinnittivät meihin sen myötä rintanapit, joissa oli Puolan ja Georgian liput.

Batumista minibussilla Goriin. Kapea ja mutkainen tie. Pääsääntöisesti kolme autoa rinnakkain - ihan koko ajan pitää olla ohittamassa. Ja tööttäämässä torvella milloin mitäkin asiaa; varo olen tulossa, terve kaveri, tarvitsetteko kyytiä. Lehmiä siellä täällä välissä. Tuli mieleen, että olisi voinut sytyttää Sevan-järvellä kynttilän myös saksalaisperheelle.

Gorin vetonaula on Stalin-museo. Vähän eri meininki kuin kansallismuseossa. Kaupungin oma poika joka tapauksessa.

Steppailua Stalin Avenuella 40 asteen helteessä, yö neuvostoajan ”Soviet monster” -hotellissa. Kakkua aamiaiseksi, maailman ystävällisimmät tarjoilijat ja makeat kirsikat. Lähellä Etelä-Ossetia ja sotatila. Kaupungilla nuoria miehiä ilman käsiä ja jalkoja, paljon peliluolia, hylättyjä junavaunuja.

Toinenkin poski

Armenian miehissä oli hassua se, että he katsoivat niin pitkään - tuijottivat. Tällä kertaa enemmän blodia kuin pitkätukkaa. Ihan hyvällä kai. Ja miehet voivat kävellä ystävänsä kanssa käsikynkkää. Yksi istui sylissäkin! ”Suku on tärkeä, mutta ystävät tärkeämpiä. Ihmisen sisin ratkaisee”, sanoi Gyumrin mies.

Kaikkein tärkeintä tuntui olevan ystävällisyys.

Kansallismuseossa ei ollut mitään talvisodanhenkeä ja sisua, vaikka pientä kansaa on heitelty sinne tänne ja Osmanien Turkki tappanut miljoonan. Suhteet ovat hyvät Venäjän, USAn ja Iranin kanssa, vaikka osan apu on kai painottunut enemmän muistomerkkien kyltittämiseen kuin kansanmurhan uhrien pelastamiseen. Turkin ja Azerbaidzanin kanssa on kyllä lievästi sanottuna viileämpää, mutta missä on se perkele?!

”On ihme, että armenialaiset ovat vielä olemassa”, totesi Anahit. Ihmeeseen kai uskotaan tai jumalaan. Historia on niin pitkä; katsokaa vaikka kaikkia muinaisia karttoja, joissa Armenia on mainittu. Jokainen on kertonut Armenian olevan ensimmäinen kristillinen maa maailmassa. Ja kieli jota ei voi nitistää, vaikka polttaisivat koulukirjat ja yrittäisivät tuputtaa omiaan, jotka ovat ”vain muilta lainattuja sanoja peräkkäin”.

Hyvä energia pitää laittaa kiertämään. Anahitin talossa ei ollut vieraita, koska hänellä oli putkirikko, ja negatiivinen energia piti vieraat poissa. Gyumrissä toimimme toisillemme hyvän lähettiläinä; meidän jälkeen talo tuli ennätystäyteen vieraita (yht. 6) ja Steven sai hyviä uutisia. Ei saa nauraa. ”Pitää uskoa, ei toivoa.”

Armeniassa asuu kolme miljoonaa ihmistä. Sen ulkopuolella kertojasta riippuen 8-10 miljoonaa. ”He sanovat aina olevansa armenialaisia.” Cher, Garri Kasparov ja Andre Agassi muun muassa.

Jotenkin surumielistä se kuitenkin on, että rahaa pitää lähettää kotiin. Harva kuulemma palaa. Iloisena poikkeuksena ainakin virolais-armenialainen nuori nainen, joka tavattiin Alaverdin asemalla. Opiskeli Saksassa ja Sveitsissä, puhui kaikkia mahdollisia kieliä, palasi kotikonnuille kännykkäkauppaan ja lapsia hoitamaan. Oli ikävä joka päivä.

Omaa kulttuuria.

"En ymmärrä amerikkalaista tai ranskalaista kulttuuria", sanoi Irina. "Urheilujoukkueessa voi olla minkänäköisiä pelaajia tahansa. Katsokaa minua ja tiedätte heti, että olen Kaukaasiasta. Meillä on perinneruoat, -tanssit, -musiikki - oma kirjallisuus." Yhden mukaan kirjallisuudesta löytyy vastaus maailmankaikkeuden suuriin kysymyksiin, Armeniassa on kehitetty lääkkeet kaikkiin vaivoihin ja venäläisinä esitetyt parhaat taiteilijat ovat todellisuudessa armenialaisia.

”Meillä ei enää ole traditioita ja kulttuuria. Kaikki mitataan rahassa,” - samat sanat nuoren pietarilaismiehen ja keski-ikäisen armenialaisrouvan suusta. Uusrikkailla on vain rahaa. Oligarkki ansaitsee rintaliivibisneksellä eikä siinä ole mitään ihailtavaa. Ei edes käytöstapoja; saattaa keikaroida näkyvästi humalassa. Valtio ei anna mitään ja kellään ei ole aikaa.

Neuvostoaikaan kellään ei ollut rahaa. ”Ei tyyli ole rahasta kiinni”, Anahit kertoo ja soittaa pianoaan. ”Meillä oli korttelissa yksi ompelukone, joka kiersi tytöltä tytölle vuoropäivinä. Jos ei ollut juhlan aattona oma vuoro, neuloin mekon käsin.”

Nuorempi poika nukkuu bileillan jäljiltä. Vanhempi on Italiassa muotibisneksen maailmassa.

Gyumrin miehet

Gyumriin oli pakko päästä. Toisten turistien mukaan siellä ei ollut yhtään mitään. Me uskoimme, että se edustaisi hyvin Armeniaa.

Ensimmäinen taksi Irinan ja Stepanin naapurin kanssa Vanadzoriin. Kiva tyttö Sanahinin kukkulalta. Matkalla tulkkaamaan ranskalaisten turistifirmojen aikeita. Toinen taksi siskon ja veljen kanssa Gyumriin. Kiva tyttö Vanadzorista, toimi Eurasia-rahaston haastattelijana ja opetti yliopistossa taloustieteitä.

Oltaisiin voitu kertoa osoitekin, mutta kuski soitteli pari puhelua ja selvitti omista lähteistään mihin me olemme menossa. Hyvin ovat verkostojen merkityksen oppineet. Ja se kaupungin ainoa kotihotelli oli tyhjä, kun tulimme.

Tutkimme maanjäristyksen jäljet, Venäläisten rajavalvonnan ja puiston huvilaitteineen. Luimme parin korttelikävelyn ohjeistukset. USAid oli laatinut tarkat selostukset kaupungin vanhojen tyttökoulujen ja kauppiaiden talojen arkkitehtuurista ja elämästä.

Ööh….ei me… Kaksi olutta tuli pöytään jostakin. Viereisen pöydän miehet olivat ne meille ostaneet! ”Millaista elämä on Suomessa? Paljonko suomalaisia on maailmassa yhteensä?" Lordin ja Nokian tiesivät (sehän on pieni kaupunki, eikö?). Könkkökönkkö venäjää puhuimme kaikki. ”Kuusi vuotta olen tässä kahvilassa käynyt ja olen niin iloinen, kun tapaan teidät nyt.” Turkkilaiset kahvit ja toisen vaimolta kaksi puhelinsoittoa, kunnes lähtivät valmistautumaan työviikkoon.

Gyumri edusti hyvin.