Junailua

Kun kerran kaikkien mielestä oli järkyttävää ja ennenkuulumatonta viettää Delhissä paria päivää enempää, päätin herätä maanantaina aikaisin ja suunnata kohti rautatieasemaa. Ykköskerroksessa turistien palvelut. Täytä lappu, (mm. ruokatoive Veg/Non-veg) ja asetu tuolille jonoon. Tavallisen näköistä porukkaa. Korealaisia, japanilaisia, jotain brittejä, jenkkejä, australialaisia. Pari mustaa miestä ja hippi lapsineen. Tunnin jonotuksella sain lipun Mathuraan. Helppoa! Kaupunkia ei löytynyt opaskirjasta ollenkaan, mutta olin oppinut byroossa, että sellainenkin pyhä kaupunki on olemassa. Jännää! Koematka, vain pari tuntia junassa.

Junaa odotellessa ehdin vihdoin sinne Connaught placelle. Aurinko paistoi, rinkka painoi. Opin sanomaan rikshoille hyvin äkäisesti, että kävelen oikein mielelläni. Hienoa ja siistiä. Mihin sitä muuta kuin Mäkkäriin. Siellä uskaltaa juoda tuoremehua. Ja se on kuitenkin Delhin Mäkki: Seinällä kyltti ”No beef, pork or their products”. Yhden liikemiehen kanssa naureskeltiin hitaalle systeemille. Rikas pöpipää jätti ostoksensa ja iPhonensa mun pöytään ja esitteli sitten kännystä kuvia itsestään. Keskuspuisto oli kaunis, mutta muuten oli ärsyttävää. Muistaakseni kolme turistihaukkaa tuli selittämään mihin mun pitää mennä ja mitä tehdä. ”There’s nothing to see in Mathura.”

Ilmoitin, että kyseessä on mun loma ja lähdin juna-asemalle.

 

Juna kaksi tuntia myöhässä. Täällä selityksenä lumen sijaan sumu. 

No, omille kotikonnuille basaariin. Jenkit söivät ranskalaisia ja banaanipannukakkuja aamiaiseksi, korealaiset kuuntelivat kännykästä musaa. Yksi jäbä hyökkäsi kadulla. Oltiin kuulemma nähty. Masalateetä. Kertoi turistibyroosysteemit ja opiskelevansa englantia. Ilme kyllä synkkeni, kun selvisi, että mulla on se junalippu ja poistuisin markkinoilta ihan näillä minuuteilla.

Takaisin asemalle. 

Juna viisi tuntia myöhässä.  

Hemmetti. Pitäisikö jättää menemättä? Lippu maksoi 140 Rs (=2 e) ja hotellin saisi basaarista helposti 500:lla. Opin, että viiden tunnin myöhästymisestä saisi jonottamalla rahat takaisin ja voisi ostaa uuden lipun. Toisen junan unreserved-paikoille kyllä pääsisi, mutta siellä saattaisi olla muutama muukin. Bisneslogiikka tämäkin. 

Internet-kahvilaan ihmettelemään. Meen mä. Varasin hotellin. Saapuminen olisi niin myöhään, ettei ole aikaa ihmetellä. Ruokaa turistikuppilassa, terassilla kuin Suomen kesässä. 

Takaisin juna-asemalle. Juokse jo, sanoi porttivahti. Löysin vaunun ja paikkanikin. Odotin tunnin ja juna lähti liikkeelle. Tyhjää. Moni oli vaihtanut junaa myöhästymisen takia. Ja onni: ihana pariskunta vastapäätä. Ensimmäinen nainen! Liikunnanopettaja. Vähän kuin mun yläasteelta. ”Lila” opetti nyt mulle kaksi tuntia hindiä ja muita käytännön asioita. Näin voi tukkia vetoisan ikkunan, tingi aina ensin puoleen, riksha maksaa näin ja näin paljon, käy nyt vessassa, asema on kohta. Mitään kuulutuksia ei ole. Aviomies kyttäsi aseman, kiitos ja näkemiin! 

Nanosekunti ja rikshakuskin valinta. Ehdin nähdä asemalla lehmiä, ylemmän luokan naisten odotushuoneen ja jonkun valkoihoisen toisessa. Pimeälle parkkipaikalle. Lauma kundeja tuijottamassa. ”Veli” hyppäsi rikshan kyytiin, mutta hätistin sen pois. Mieluummin taistelen yhtä vastaan. 

Kuski ilmoitti matkalla, ettei hotellini ole kovin hyvä. Pyysin häntä odottamaan. Kundi tuli luottomiehenäni sisälle mukaan. Joku lapsiperhe – hyvä merkki. Omistaja otti ohjat käsiinsä ja annoin rikshakuskin lähteä. Passin vaadin Stevenin oppien mukaan heti takaisin, kopiointiin ei mene koko yötä.

Hyysäys alkoi. Noin kymmenen kertaa kävi joku tuomassa pyyhkeitä ja saippuaa, korjaamassa televisiota, tuomassa lämmityslaitetta, ruokaa ja juomaa. Madam oli saapunut.

Santi, santi - vai sardi?

En ole koskaan ymmärtänyt, että joku jaksaisi katsoa itse kuvattuja lomavideoita. Ensimmäisen viiden päivän kokemuksella, sille olisi kerrankin ollut käyttöä. Tekisi mieli kuvata kaikki, kertoa kaikki, muistaa kaikki. Vauhti on kova. Kaikkea tapahtuu ja mun pitää vaan sanoa kyllä tai ei. Päätöksentekoon on aikaa noin nanosekunti. Intialaisten mukaan ihan ”santi, santi” – rauhassa vaan.

Systeemi on se, että Delhin kaduilla pyörii tyyppejä, jotka nappaavat turisteja ja vievät niitä omien tuttujensa turistibyroihin ja kauppoihin tai mihin tahansa, ja käyvät jälkikäteen pyytämässä liikkeeltä rahaa. (Pikkupaikkakunnilla ehkä yksityisyrittäjyyttä.) Hienoisena sivujuonteena voi olla ”voi, kun olet kaunis, voitko antaa pusun, haluatko hierontaa, mennäänkö leffaan ja I love you” -tyyppinen läppä. Kaikki tuntevat kaikki ja tietävät kyllä missä olen ja mitä teen. Huivit kaulaan ja matkaohjelma käteen!

Tiedän, koska tämä on tapahtunut noin 10 kertaa ja melkein jokainen näistä tyypeistä kehotti varomaan ko. kuviota. ”I’m your friend.”, ”When they see you, they see money.”, ”You heard about the rape, it’s not safe alone.”

Ok, ihan hauskaa! Miten muuten pääsisin näin helposti mihinkään? Eikö ole hyvä, kun on seuraa?  Aina oppii: miten hoitavat tilanteet, mitä sanovat hindiksi, mitä mieltä ovat mistäkin.

Ensimmäinen kundi hyökkäsi, kun astuin tuloiltana hotellista Pahar Ganjin basaarikadun hulinaan. Olin päättänyt mennä turistien pääpaikalle Connaught Placelle. ”Hello, hello. Where are you from?”, kipitti vierellä. Hän neuvoo mistä saan kartan, hätisti myyjiä ja rikshoja pois, ohjasi tien yli. Aamun kokemuksista huolimatta yhteen turistibyrooseen. ”Pieni hetki, johtaja tulee kohta.” Siinä sitten hämmästeltiin, että miten olen voinut olla Delhissä viikon! (pisin mahdollinen kokemus, jonka ajattelin menevän läpi) Juotiin masalateetä. Office täynnä jotain kundeja, ei muita asiakkaita. Jostain piti aloittaa. Päädyin varaamaan Old Delhi -kierroksen. Hinta 900 Rs (1 e = 70 Rs) eli 6,30 e. Mikä ettei?

Opaskundi nappasi meille autorikshan, hän maksaa. Vei meidät ruokapaikkaan, kertoi mielipiteensä homoista, karmasta ja ganjasta, tyttöystävistään ja vaimostaan (veljen ex-vaimo) ja palautti hotellin kulmille.

Seuraavana aamuna klo 9.30 ulos pätsäilemään. ”Autosi tulee kohta”, sanoi joku. Ja niin se tulikin. Hyppäsin kyytiin ja Old Delhiin mentiin. Gandhi sitä, Gandhi tätä. Temppeli, moskeija, sitä ja tätä. Ota kengät pois. Sardi, kylmä! Kiinnostavinta olivat maaoravat, joka puolella loikoilevat koirat, vartijat ja muut turistit - jotka myös kuvasivat maaoravia. Ehkä se swastika ensimmäisellä kerralla vähän hätkähdytti. Ja Gandhin taloa näyttänyt vanha ukko oli symppis. Truth is God. Red fortista jäi mieleen siellä käydyt norsujen ja leijonien väliset taistelut ja hinnoittelupolitiikka.

Madam taas takapenkille ja kohti basaaria. Pyörärikshan kyytiin ja uusi hinta. Otti päähän, mutta ei kauaa. Aivan uskomatonta!  Ensin korut, sitten sarit, häätavarat, kengät… kaikki erikseen. Ihmisiä ja koiria. Masalateetä kiskasta, pikkurappusia ylös maustetukkuun. Ihmisiä pyykkäämässä, chilejä pusseissa.  Sähkötöissä ihmeteltävää. Rikshakuski kertoi asuvansa 40 km päässä ja työskentelevänsä renkinä kuusi tuntia joka ikinen päivä. Sitten kauppaan. Laittoivat valot päälle, istuttivat tuoliin ja toivat masalateetä. ”Nobody’s pressuring you. You decide.” Nainen kietoi sarin mun päälle ja esitteli eri pashminalaadut. 

Huh huijaa!

Mutta byrooseen piti mennä päivän päätteeksi. Erilaisia matkavaihtoehtoja loppulomalle; Rajasthan näin, etelä-Intia noin. Ahaa, joo, mä mietin. Mutta voin ottaa huomiselle South Delhi -kierroksen.

Illallisseuraksi lyöttäytyi joku kundi. En olis ikinä osannut mennä pienestä porttigongista kattoterassille. Kashmirista kotoisin, töissä 12-vuotiaasta asti, puhui täydellistä englantia. Keskusteltiin Euroopan taloustilanteesta ja Intian eri osien erityispiirteistä. Sen pointtina oli myydä mulle Kashmirin matka – hevosia, uskomattomia maisemia, naiset perinneasuissa, kokkausta avotulella. Kävin kuuntelemassa myyntipuheet ja katsomassa valokuvat.

Uuden Delhin nähtävyyksistä jäi mieleen, että helposti ollaan käsi ojossa. Yksi luettelee mikä kuva tai nukke on mikäkin jumala, toinen antaa paperiesitteen. Ihan sitten vaan, jos haluaa lahjoittaa jotakin. Ja pirun kylmä, kun pitää ottaa ne kengätkin pois. Intialaiset oppaat pölöttivät pariskunnille ja perheille japania, venäjää, italiaa, mitä vaan. Presidentin palatsilla poliisit antoivat tulla ja kuvata, mutta sakottivat sitten lopuksi. India Gate oli rehellisesti suljettu. Syynä tuleva Republic Day. 

Deli Haat -kauppakeskus oli hieno. Yksittäisten yrittäjien osastoja, ompelevat valitsemastasi kankaasta mitä tahansa kahdessa tunnissa, istuvat patjoilla pashminahyllyjen edessä ja levittävät kymmenittäin huiveja silmien eteen. Masalateetä. Matot aivan käsittämättömän upeita. Hinta (sis. postikulut) olisi Suomessa kymmenkertainen. Ja kun kyseessä on ”government’s shop”, niin hinnoista ei (samalla lailla) tingitä (tarvitse tinkiä).

Autonkuljettajastani löytyi myös uusia puolia. Ajaa hän kyllä osasi, muttei lukea. Laskuoppi kiinnosti. ”Paljonko se sun Rajasthanin matka maksaisi? Saisit sen halvemmalla suoraan minulta. Paljonko saat palkkaa?” Intian sim-kortin järjesti mulle serkkunsa putiikista. Kuvan ottivat kännykällä, kun ei ollut passikuvaa mukana.

Byrooseen taas. Aivan uskomattoman paketin he järjestäisivät. Oma kuski, hotellit, kamelisafarit, norsut, juna etelään ja lento takaisin. Parin viikon hyysäyksellä olisi hintaa noin 1000 euroa. Mutta, kun en tullut pakettimatkalle. En halua olla yksin autossa. ”Jos tarvitset apua, niin pidän sinusta huolta kuin ihminen”, tekstasi johtaja. Ja näin tehtiin. Sanoin valitsevani seikkailun.

Jepu jee, Intiassa ollaan

Viimeiset pari päivää ennen lähtöä Steven valmensi mua. Ei käyty painiotteita läpi, mutta muuten vähän kuin sotaan. Vaatteet sellaiset, että niistä on suojaa. Valheet valmiiksi: aviomieheni on hotellilla sairaana. Nimeni on Siiri. En voi auttaa ketään missään asiassa enkä vahtia niiden laukkuja. Tiedän aina mihin olen menossa enkä tarvitse kenenkään neuvoja.

Helsinki-Vantaalla intialainen nunna pyysi vahtimaan laukkujaan, kun käy vessassa. No, okei.  Kuka nyt uskovaisia epäilisi. Koneessa istuin intialaisen tytön vieressä. Sillä oli Lumiallaan videopuhelu käynnissä. Ruoaksi Shahi Paneeria. Aloin relata. Delhin kentällä hiljaista ja viimeisen päälle siistiä. Tapasin yhden pariskunnan, mutta yhteinen taksi jäi ottamatta, kun jäinkin vaihtamaan rahaa. Mutta kyllähän täällä pärjää. Madventuren Tunnakin tuossa vaimoineen ja pikkulapsineen.

Mä etsin sen metron. Ovesta ulos ja heti hyökkää joku kundi. ”Metro on kiinni. Mutta voidaan mennä katsomaan.” Kohti tunnelia siis. Aika hiljaista. Langat edessä ja joku vahvisti, että korjaushommia on eikä metro kulje. Kai se on uskottava. Kolme nuorta norjalaiskundia oli kans paukkaamassa metroon. Meille siis yhteinen taksi. Ystävällinen oppaani talutti meidät johonkin ja päästiin hienoon autoon. Toinen erittäin ystävällinen opas lähti kyytiin, kun kuski ei puhunut englantia.  Matkalla apinoiden puisto. Autot ja tiet hyvässä kunnossa. Koiria. Ihmisiä pikku nuotioidensa ääressä. Hiljaista klo 8 aamulla.

Saavutaan johonkin turistibyrooseen kysymään ajo-ohjeita . Ja selviää: Koko basaarikatu on suljettu, hotellitkin kiinni. Mellakoita sen raiskauksen takia. Ei ole turvallista olla koko Delhissä. Soitetaan poikien hotelliin. Näin on, valitettavasti. Soitetaan mun hotelliin, juu kyllä. (katoin, että näppäili numeron oikein, puhuin itse tyypin kanssa) Soitetaan Norjan lähetystöön. Paetkaa. Ei hitto. Mä soitan Stevenille: ”That’s bullshit”. 

Voisiko madam nyt poistua viereiseen huoneeseen, kun poikien 18 päivän reissuohjelma alkaa tässä jo valmistua. No voin poistua. Kolme euroa minuutti, mä soitan ite sinne hotelliin! ”Ei täällä mitään hätää ole. Milloin tulet? Ota riksha, 40 rupiaa.”

Katsoin asialliseksi mennä takaisin poikien huoneeseen. Turistibyroon ukolla piti pokka. ”Ai, no mene sitten sinne.” 

Norjalaisten kanssa neuvottelua, että jatketaanko meidän huijaritaksilla. Jatkettiin. Sama se. Ystävällistä opasta ei näkynyt missään. Kuski puhui englantia. Jätti meidät rautatieaseman eteen. Musta näytti, että vastapäinen katu oli YouTubesta tuttu basaarikatu, jota etsimme. Jatkoin kuitenkin poikien perässä kohti asemaa. ”Juu , juu. Teidän pitää mennä aseman toiselle puolelle. Mutta teidän pitää ostaa junalippu, että voitte mennä asemalle. ”Mitä hemmettiä? Päädyttiin sitten kuitenkin tarkastamaan se basaarikadun näköinen.  Ohjeissa kuvattu moskeija näkyi kadun päähän asti. Jes! Ennen sitä oikealle. Poikien hotelli oli ensin. Vieressä mun!

”Soititko äsken? Voi, kun olet viisas. Ei pidä ikinä uskoa kenenkään neuvoja.” Ei vissiin.

”Voi, kun olet niin kaunis. Olet meidän paras vieras. Voinko ottaa valokuvan? Voinko etsiä sinut Facebookista?”. Ei nyt oikein, kun aviomies on niin mustasukkainen.  Ja hakuasetukset uusiksi.

Istanbul on ihana!

Aika nopeasti tuli todettua, että entinen suosikkini Praha jää kauas taakse. Vertailu ei edes tunnu kovin reilulta. Istanbul on ihan omaa luokkaansa.

Mikä siellä nyt niin ihmeellistä oli?

”Virva niin tykkää näistä kissoista”, selitti Steven kaikille. Totta, mutta olisin mä voinut jotakin fiksumpaakin sanottavaa yrittää keksiä. Ei tarvinnut; kaikki pitivät tätä ihan validina huomiona. ”Joo, näillä kissoilla on ihan oma sosiaalinen järjestelmänsä. Ne kokoontuvat tuonne muurille päättämään asioistaan.” Aha. Ja toinen: ”Niitä ei vaan kohdella tarpeeksi hyvin. Täällä järjestetään mielenosoitus, jossa muistutetaan, että Istanbul on myös näiden kissojen kaupunki, ei vain ihmisten.”

Mitenhän niitä olis voitu paremmin kohdella? Turkit kiilsivät. Sinne tänne oli jätetty vesiastioita ja ruokaakin, jopa pieniä mökkejä oli niille tehty. Kissat istuivat terassien tuoleilla, näteimmät kulkivat sisään ja ulos ravintoloihin ja kauppoihin. Kiehnäsivät ja tallasivat. Yksi vei mun paikan, kun nostin peffani. Toinen kävi pissalla mopedin jalkatilassa. Kai se oli sen reviirillä..

Koiria rötkötti siellä täällä keskellä jalkakäytävää. Kaikilla rabies-rokotuksen merkit korvissa. Aika paksuja olivat.

Oli siellä Istanbulissa ihmisiäkin - about kolme kertaa Suomen populaatio. Mutta ei se tunnu siltä, koska kaupunki on kolmessa osassa Bosporinsalmen erottamana, talot ovat matalia, kadut kieroja ja jyrkkiä. Istiklal-kävelykadulla ja lähikulmilla on joka ikinen ilta sellainen meno kuin koko Suomi olis tuotu juhlimaan lätkän MM-kultaa.

Kukaan ei tosin törmää kehenkään. Tai ole alasti. Osa on huivit päässä, osa jossain Manolo Blahnikeissa ja minihameissa. En tiiä missä baareissa ne Vuitton-tyypit käy, mutta jos menette Istiklalle, niin kääntykää Mangon kohdalta sivukadulle, niin oikealla puolella on Dorock. Bändien taso on hyvä. Pitkätukkakundit tarjoilevat pöytiin.

Ainoa, josta ihmispaljouden ja sen, että kaupunki on kasvanut räjähdysmäisesti viimeisen kymmenen vuoden aikana on liikenne. Ruuhka-aikaan 7 minuutin bussimatka voi kestää tunnin. Ihmiset hyppivät pois ja kävelevät edellisen bussin kiinni. Osa tunkee mukaan takaovesta ja lähettää bussikortin massan mukana eteen leimattavaksi.

”Se kuuluu meidän kulttuuriin ja uskontoon, että emme ajattele, että voisimme vaikuttaa kaikkeen ja kannattaisi stressata asioista ja ajatella vain omaa etua”, selitettiin. Inshallah. Naapuripöydän nainen tarjosi mulle lautaseltaan uppopaistetun Välimeren kalan. Tutun tuttu kävi hakemassa jostakin terassin pöytään suklaakakun ja itsestään syttyvät synttärikynttilät.

Toisen synttärikakun sain yhteissynttäreillä Feriden kotona. Synttärivanukasta söin aamuyöllä meren rannalla. Teetä tulppaanilaseista ja simitiä (=pretzel), pidejä (=turkkilainen pitsaleipä), airan-jugurttijuomaa, juuri puristettua mehua….joka käänteessä. Simpukat, kastanjat ja maissit jätin kojuihin grillautumaan. Ja nakit, kanat ja pastat myös. Nakit on kai käteinen, kanat on kanansiivet ja pasta joku leivonnainen.

Aamukahvia auringossa. Taustalla muslimien rukouskutsu. Vieressä kissa. Tulee miljoona ajatusta mieleen. Mihinkään ei ole kiire. Mä haluan takaisin!